Tänään aamulla luin sitten mun matkapäiväkirjan ekalta reissulta Mexicoon. Voi kun mä oon ollut suloinen ja naivi ja rakastunut. Tuli ihana fiilis kaikesta. Mä oon törmännyt ihan huipputapauksiin elämäni aikana. Ja kaikista loistavinta tässä on, että koko ajan tulee törmättyä vielä loistavampiin.
Luulen että oon ollut aina vähän hukassa ja olen edelleen. Ehkä se ei ole huono juttu. Sen kanssa täytyy vaan opetella elämään. Viivi ja Wagneri oli tänään niin hyvä, että se piti saada tänne asti. Mulle ei ole käynyt noin, vaikka munkin isäsuhde on vähän kieroutunut. Sekin täytyy vaan hyväksyä ja elää sen kanssa. Ihan turhaa yrittää muuttaa asioita ja ihmisiä, joille ei oikeesti pysty tekemään yhtään mitään. Tietynlainen maailmanpelastus on kauheen herttaista, mutta sillä kerää vaan itselleen paineita. Ihmiset täytyy hyväksyä sellaisina kuin ne on ja mikäli mahdollista, oppia vielä tykkäämään niistä ärsyttävine pikkuvikoineen.
Tällänen musta tulee kun lueskelen mun matkafiiliksistä kertovaa kirjasta.
