Joukkoliikennettä

En tiedä olenkohan koskaan jaksanut avautua Helsingin joukkoliikenteen kuljettajista täällä blogin puolella. Nyt lähtee.

Mä olen ihannematkustaja, jos jättää huomiotta, että päpätän aina bussissa puhelimen. Muuten voisi luulla, että minua on mukavaa kuskata pysäkiltä toiselle.

1. Moikkaan kuskia aina
2. Hymyilen
3. Eiköhän noi riitä, matkustaja mä vain olen

Ja mitä tästä kaikesta herttaisuudesta kostuu? Ei mitään. Bussikuskit usein miten vaan murisee jos niitä uskaltaa tervehtiä. Se mua harmittaa loppupeleissä aika vähän. Eniten mua on aina kismittänyt kuskien linjaus olla odottamatta puolta sekunttia, kun kuski selkeästi näkee, että joku ottaa elämänsä spurtin ehtiäkseen dösään/sporaan/ junaan. Se pilaa fiilikset just niin pitkäksi aikaa kun seuraavaa kulkuvälinettä saa odottaa.

Perjantaina kävin Veban synttäreillä Pikkiksessä. Päästiin lähtemään Vesalta joskus ysin aikaan, eli niihin aikoihin kun Kallion perjantai-ilta alkaa pikkuhiljaa puhkeamaan kukkaan. Kallio on aina täynnä vaikka mitä sekopäitä ja kylmällä ilmalla ne sekopäät tykkää viettää aikaansa sporissa. Mut taidettiin myös leimata yhdeksi niistä Kallion nisti-alkoholisti-ongelmiksi. Okei, en mä ihan pulmunen ollut, mulla oli puolen litran siideri kädessä kun kipusin kasin ratikkaan Kustaankadun kohdalla. Kuskilla oli varmasti huono päivä, mut ei mulle silti saa huutaa.

Se haukku mut alkoholistiksi ja sosiaalipummiksi, itseasiassa suositteli mulle AA-klinikkaakin. Mähän tietysti vein siiderin ulos heti kun herra kuljettaja käski, mutta se uhkas silti hälyttää paikalle poliisin. Ja tämä kaikki tapahtui siis Kalliossa, jossa mä pidän itseäni ns. svenska talande bättre folkina. Päästäkää mut pois täältä. Jos muut matkustajat sporassa ei örvellä ja oksenna päälle, niin viimeistään kuski hoitaa ahdistelun.

Ja tähän loppuun vielä mun on pakko mainita, että mä vihaan asiakkaita, jotka ei tiedä mitä asiaa niillä on. Soittais äidilleen ja huokailis sinne puhelimeen kun elämä on niin kauheen vaikeeta. Äiti ymmärtää, mä en nyt taaskaan vaan satu olemaan empaattisella tuulella.

Sairaan kaunis maailma

Kävin röökillä ja mietin, mikä tekisi musta onnellisen tällä hetkellä. Mä luulen,että mun elämässä ei ole mitään muuta vialla kuin minä ja mun pää ja siitä aiheutuvat sivuvaikutukset. Mä en edes lähde siihen kaikkihan-on-nyt-niin-hyvin-läppään mukaan.

Mä haluan pois munmaailmasta ja olla taas hetken joku muu. Mä en kestä tätä keskinkertaisuutta, missä mä elän. Mä haluan olla niin paljon enemmän. En jaksa alkaa rakentaa tästä epämääräisestä jo niin moneenkertaan pilatusta demoversiosta yhtään mitään. Mä haluan pois, missä mä saan olla ihan mitä vaan milloinkin huvittaa olla.

Tänään teki mieli purskahdella itkuun. En nähnyt sitä missään vaiheessa realistisena vaihtoehtona. Mietin sen sijaan, että itken siten koneessa. Onkohan nää ne kuuluisat hormonit, mihin naiset säälittävästi vetoo aina, mitkä saa mut näin sekasin? Aivan se ja sama. Ärsyttää niin moni pieni juttu, että tää tuntuu jo aika isolta.