Anteeks, mä valehtelin.

Ihan oikeesti mua ahdistaa tosi pahasti. Mä vaan huijaan nykyään niin hyvin jo itseänikin, että meen mun omiin vakuutteluihin ihan siinä missä muutkin.

Tänään sataa ja mun vinkku ei toimi. Mun teki mieli jäädä kotiin nukkumaan. Unihäiriöt alkaa taas palailla. Mä en nuku öisin ja jos pääsen hetkeksi uneen, nään unia, joita en haluaisi nähdä. Mitä enemmän yritän olla näkemättä niitä, sitä varmemmin niitä nään.

Coelhon Alquimista on varmaan tähän hetkeen liikaa mulle. Pitäisi elää omaa unelmaansa ja kohtaloaan kuunnellen signaaleja ympäristöstä. Ihmisiä on seonnut vähemmästäkin. Perjaatteessa kaiken pitäisi tukea mun matkaa kohti päämäärää. Musta kuitenkin tuntuu ihan superpallolta, joka pomppii ihan ilman logiikkaa seinästä seinään.

Onhan mulla päivärytmi. Kasista neljään duunissa, duunin jälkeen puntille hakkaamaan nyrkkeilysäkkiä ja kuuntelemaan radio Novaa, (en vaan jaksa ikinä vaihtaa kanavaa) kotiin lukemaan hesari, jonka jälkeen otan pääsykoekirjan käteen. Yleensä jaksan lukea kolme tuntia. Illalla on hyvä katella sitten reissukuvia ja hymyillä itsekseen.

Mä haluisin mökille lueskelemaan omassa tahdissa pariksi viikoksi. Silleen mä ehkä pääsisinkin sisään. Nyt mä en oo ihan varma Se on ihan mahdollista, että en pääse. Sitten mulle tulee vähän yksinkertainen olo ja haluun taas kauas pois. Voi kun mä joku päivä ymmärtäisin elämästä enemmän ja en lähtisi.

Pub Stobesta

Elämä on muuttunut lähiaikoina ihan kauheasti. Ensinnäkin Paolo Coelhon Alquimista on mun uus ihastus -espanjaksi. Kai tässä on muutakin merkittävää päässyt tapahtumaan.

Hukkasin Ginon antaman sormuksen, mikä vähän ahdistaa. Gino tulee takas ensviikon lopulla. Täytyy keksiä jotain ennen sitä. Ihanaa seurustella tälleen välimeren yli vain. Tuntuu, että ollaan ihan lähekkäin, mutta ei kuitenkaan liian lähellä.

Ihana elämä, joskus mä ahdistun niin kuin aina, mutta muuten mulla on tosi onnellinen olo. Kasista neljään duuni on loppupeleissä mukavan tasapainottavaa. Ja ah, mulla on kaikki, siis ihan kaikki viikonloput vapaat koko kesän.

Mietin tänään lenkillä paljon juttuja. Ihan oikeesti, mä en ole ikinä tietoisesti halunnut loukata ketään, mutta ehkä maailmassa ei voi selvitä ihan puhtain paperein. Mietin, mitä juttuja olisi pitänyt tehdä toisin. Mä kuitenkin haluan, että mun elämä on juurikin näin, miten se on nyt. Se ei olisi näin, jos olisin tehnyt ratkaisevia juttuja eritavoin.

Jos mä oppisin vielä olemaan ihan vaan minä, ilman mitään suojakerroksia, voisin olla aika tyytyväinen itseeni. Kaikki tarvitsee tärkeitä ihmisiä. Mä varmaan vielä keskivertoa enemmän. Hajoan ihan täysin, jos mulla ei ole ketään, kun maailma kaatuu. Tärkeätkin ihmiset vaihtuvat. On vaan vaikeaa korvata jo mun elämästä poistuneita tärkeitä ja sälyttää niiden tehtäviä uusille tärkeille. En mä vieläkään pysty hajoamaan kun tosi harvojen seurassa.

Kaikista vaikeinta mun on ymmärtää miten joku oikeasti haluaa deletoida mut elämästään. Tottakai on syitä. Ei mikään tapahdu ilman syytä. Kai mun pitäis tuntea itseni huonoksi imiseksi, mut en tiedä autaisiko se ketään. Paljon palkitsevampaa tuntea itsensä edes jollain tasolla ihanaksi.

Mä luen pääsykokeisiin, en tiedä oikeastaan miksi, jos joka tapauksessa lähden Peruun syksyllä. Ehkä mä en luota itseeni sen vertaa, että muka oikeasti lähtisin. Kai sekin olisi jollain tapaa taas sitä karkuun juoksemista, mitä on tullut harrastettua ennenkin. Haluun mä ihan oikeesti lähteäkin. En ehkä loppuelämäksi, mutta siksi aikaa kun tuntuu hyvältä. Jossain vaiheessahan kaikki ihana ja jännittävä muuttuu puuduttavaksi ja ahdistavaksi. Tai sitten se oon vaan minä.

Mä lähden takas kotiin lukemaan syntaksin rakennesääntöjä, etten vahingossa avudu lisää. Sori rakkaat, jos oon välillä vähän vaikee, mä yritän olla helpompi. =)