Kipeenä kotona

Kipeenä on tosi turhauttavaa olla. Mulla ei riitä kärsivällisyys maata himassa vain, koska on pakko. Sillon kun ei ole pakko himahengailu taas on ihan kivaa. Aloitin lukea Coco Chanelin elämänkertaa. Se on itseasiassa yllättävän sivistävä historialliselta kantilta. Jossain mielin ehkä kuitenkin turhan raskasta aamuneljältä luettavaa. (Heräilen joka aamu neljältä ja valvon puolisen tuntia.)

Tänään aamulla luin sitten mun matkapäiväkirjan ekalta reissulta Mexicoon. Voi kun mä oon ollut suloinen ja naivi ja rakastunut. Tuli ihana fiilis kaikesta. Mä oon törmännyt ihan huipputapauksiin elämäni aikana. Ja kaikista loistavinta tässä on, että koko ajan tulee törmättyä vielä loistavampiin.

Luulen että oon ollut aina vähän hukassa ja olen edelleen. Ehkä se ei ole huono juttu. Sen kanssa täytyy vaan opetella elämään. Viivi ja Wagneri oli tänään niin hyvä, että se piti saada tänne asti. Mulle ei ole käynyt noin, vaikka munkin isäsuhde on vähän kieroutunut. Sekin täytyy vaan hyväksyä ja elää sen kanssa. Ihan turhaa yrittää muuttaa asioita ja ihmisiä, joille ei oikeesti pysty tekemään yhtään mitään. Tietynlainen maailmanpelastus on kauheen herttaista, mutta sillä kerää vaan itselleen paineita. Ihmiset täytyy hyväksyä sellaisina kuin ne on ja mikäli mahdollista, oppia vielä tykkäämään niistä ärsyttävine pikkuvikoineen.

Tällänen musta tulee kun lueskelen mun matkafiiliksistä kertovaa kirjasta.

Kallista tää elämä.

Ihan kaikilta mahdollisilta kanteilta valtamerien yli seurustelu käy uskomattoman tyyriiksi. Jo pelkät puhelinlaskut on mun taloudelle ihan liikaa. Pentti Linkola täyttää tällä viikolla vuosia ja tuli vähän morkkis ympäristönkin kannalta, että oon vuoden sisään käynyt Perussa jo kaksi kertaa ja Ginokin on lentänyt tänne sen kerran. Kai siihen on syynsä, miksi useimmat löytävät elämänsä rakkauden naapurista. Paljon halvempaa niin.

Pitäisi vaan pysytellä kotona. Leivoin vuoden ekat joulutortut. Tatsi on säilynyt, vaikka en treenannut viime vuonna ollenkaan. Nyt alkaa tää kotiintuloahdistus väistymään, mutta jouluahdistus nostaa päätään. Ei mulla ole varaa viettää joulua Suomessa. Toisaalta, onko mulla vaihtoehtoja. Lentoliput kauas pois maksaa nekin maltaita.

Kaksoiselamaa

Mun elamassa tapahtuu liikaa. Ma en tieda onko vika mussa vai miksi aina ajauduin nain vaikeisiin tilanteisiin, mutta ma en vaan pysty elamaan nain. Kai pitais ajatella positiivisesti. Ma luulen vaan, etta oon kayttanyt mun positiivisuuskiintiot pikkuhiljaa.

Kotiin on tultava takaisin. Tiedan. Tuntuu vaan niin vaikeelta tulla takas siihen pyoritykseen. Jo pelkka ajatus siita, etta mun heraaminen on siella sidottu heratyskelloon, on aika ahdistava. On mulla Suomessa ihan oikeitakin ongelmia. Niita ei vaan ehka julkaista blogissa.

Talla reissulla mua on ihan harmittanutkin jotkut asiat taalla Lattareissa. Asiat jotka reissatessa tuntuu vaan hirveen eksoottisilta ja herttasilta, mutta pidemman paalle jopa mulla menee hermo. Kaikki on taalla hidasta. Liikenne, palvelu,.. cosas asi. Ja jos joku paiva perustan oman firman, en todellakaan missaan nimessa tule palkkaamaan yhta perulaista sinne toihin. Joko naita ihmisia ei kiinnosta, tai sitten ne kay todella hitaalla. Esimerkki. McDonaldsissa meita ennen oli yksi asiakas. Jonotin ensin etta sain maksaa ja sen jalkeen, etta sain noutaa jatskini yhteensa kymmenen minuuttia. Ma hoen koko ajan taalla: "El sistema no functiona" Ja Gino heittaa, etta me ollaan kolmannen maailman valtio. Peru on kehitysmaa, koita ymmartaa meita typeria perulaisia.Valittaakaan ei siis voi.

On taalla ihaniakin juttuja. En ma niin masokisti ole. Meidan kokki on ihana. Jos jotain saisin raahata taalta kotiin, toisin Jesenyan. Ma oon varmaan todella rasittava. Siilon kun Jesenya on tehnyt appelsiinimehua, mun tekeekin mieli mangomehua. Voi kun kaikki kuulostaa tyhmalta suomeksi. Nyt ma oon oikeesti lihonnut. Tanaan aamupalalla Ginon isa oli hetken hiljaa ja sen jalkeen heitti vain vihkaa; "Que gorda" Olis tehny mieli vetaa litsari, mutta hymyilin vaan natisti. Laskikaan ei siis sovi olla.

Sunnuntaina oltiin stadionilla kattomassa Peru- Brazil. Kaytin mun hatavaraeurot. Nyt tosiaan oli hata. Ma halusin nahda Ronaldinhon. En tosin uskaltanut ostaa Ronaldinhon paitaa, sijoitin pari euroa jonkun Perulaisen hemmon paitaan. Niin tunnettu pelaaja, etta nimikin jo paasi unohtumaan. Ma mainitsin joskus, etta ei olla Ginon kanssa kovin toimiva yhdistelma. No ei ainakaan finanssipuolella. Ei saatu aikaseks ostaa lippuja etukateen. (25 solia. n. 6 euroa) joten jatettiin lippujen hankkiminen sitten matsipaivalle. Saatiin ne 25:n solin liput, mutta maksettiin niista 100 solia (noin 25 euroa) per naama. Ihan kun kummallakaan meista olis varaa naihin. Mut olihan se ihan uskomattoman jees! Fiilis oli vahan eri kuin Suomen matseissa. Oltiin aika hyvia. Brasseja vastaan 1-1 ei oo huonosti. Pakko kuitenkin mainita, etta Peru otti tanaan Ecuadorissa 5-0 turpaan. Aijai.

Ma lahden metsastamaan Kajulle Fenderia. Naa on naita traditioita. Hannin pitaa tuoda Kajulle joka reissulta uus kitara. Voi olla, etta huomenna pukkaa Gamarraa viela viimeisen kerran kun paasen kayttamaan vikat rahat, teidan tuliaisiin tietysti. Taisin unohtaa mainita, ma tulen kotiin toivottavasti viikonlopun aikana. Enpa lupaa mitaan, KLM:n mulla ei ole enaa kovinkaan paljon luottoa jaljella. Tulee olemaan vika kerta kun lennan kelmilla. Toivotaan, ettei kone tipu.

Limailua

Jes taalla mennaan. Olin tanaan shoppailemassa Gamarrassa. Vinkki kaikille, jotka joskus aikovat Limaan. Uskomattoman halpaa kaikki. Ostin 6 paitaa. (Roxya, Billabongia ja Ripcurlia) Nyt mennaan takas sairaalaan Jamesin kanssa.

Selityksia, selityksia

Ma ihan oikeesti myohastyin siita koneesta. Lopputulos on joka tapauksessa sama, myohastyinpa sitten tahallani tai vahingossa. Ma olen edelleen taalla. Aika pelottavaa ajatella, etta ma olen taalla, koska mulla ei ole muita mahdollisuuksia. En, koska ma haluan olla taalla. Ma olen onneksi aika sopeutuvainen ja loydan kaikesta hyvia puolia.

Todo pasa por algo. Kaikkeen on syynsa. Eilen illalla ajattelin, etta kone olisi kuitenkin tippunut. Nain mun paa toimii. Ma yritan tasapainottaa maailmaa ajattelemalla kaiken ihan uusiks mun paansisalla. Kavin tanaan Kelmin officessa ja sain jarkattya vahan mun lentoa. 400 euroa ma siina koyhdyn, mut huomattavasti kivuttomampaahan se on kuin maksaa se 1100 euroa. Ja rahaahan se vaan on. En ole ikina oikein osannut ajatella rahaa itseisarvona. Silla ostetaan lentoja ja maksetaan hostelleja. Koskahan ma kasvan isoksi?

Mua on taala kutsutt pelottavan monta kertaa señoraksi. Ulkoisesti ei siis pitaisi olla ongelmaa. Se on mun sisainen maailma joka on viela lapsen kengissa. Mulla on oikeesti aika hyva olla taalla, sillon kun osaan sulkea kaiken pois. Tanaan oltiin rannalla. Musta ei oikein ole surffaamaan talla mun polvella. Enpa saanut brunaakaan. Olin takki paalla, sen verran viileaa viela taalla Limassa. Fiilis on tarkein.

Mut enpa tieda mita pitais sanoa tasta kaikesta skandaalista, mita aiheutan ihan omalla olemassaolollani. Joskus tuntuu silta, etta on parempi kaikille, etten ole Suomessa sotkemassa muidenkin maailmoita. Joku vika mussa taytyy olla. Ehka se on taa hetkessa elaminen, mika ei oikein toimi Euroopassa.

Joskus on vaikeaa olla mina

Niin, tanaan on ollut aika kiire paiva. Oon juossut ostamassa tuliaisia ja itteleni lisaa Roxyn vaatteita. Pakkohan mun oli kayda myos laitattamassa mun kynnet, etta tuun nattina takaisin. Niin haikeeta. Olin aika rikki, kun ajattelin etten tule nakemaan naita ihmisia enaa ikina.

Ette ikina arvaa mita tapahtui. Ma myohastyin koneesta. Liman liikenteeseen ei voi luottaa. Taksikuski jatti meidat vaaralle puolelle kenttaa ja olin check innissa 6 minuuttia liian myohaan. Saatoin sanoa muutaman kerran kovaan aaneen sen v:lla alkavan sanan. Niin, olisi pitanyt lahtea vahan aikaisemmin matkaan.

Oon jo nyt 21-vuotiaana onnistunut myohastymaan laivasta, lentokoneesta, junasta ja bussista. Sporaa ei varmaan lasketa. =)

Ma en tieda koska ma tulen. Mun lippua ei pystynyt hyvittamaan. Itkin, hymyilin ja rapyttelin silmia, mutta ei auttanut. Paasen ehka DHL:lle toihin taalla. Ei pitais menna montaa vuotta, etta mulla on lippurahat kasassa. Saanpahan ainakin hankittua sen rusketuksen surffattua vahan lisaa. Anteeks kaikille tasapuolisesti, jotka odottti mua kotiin. Ja isille hyvaa isanpaivaa.

Ja kylla, ma olen aivan hukassa. Ei vaan kuulu mun tapoihin myontaa sita.

Noticias de Mancora

Mina ja mun muru, hiekka oli kuumaa, sen takia toinen jalka ylhaalla.
Niovi, David, mina ja Gino
Gino, mina ja David Campionato mundial de surf femenino en Mancora

Yks aamu meni aika pitkaan. Oltiin kotona yheltatoista -aamulla.

Rikoin mun polven eilen aika pahasti. Oli niin siisti aalto et en voinut paastaa irti. Muuten mun surffit onkin olleet siis todella ala-arvoisia. Ma oon aika huono. Mut mitapa tuosta, fiilis on katossa. Mancorassa on ollut ihan liian ihanaa. Ihanempaa kuin viime kerralla. Siita voi jo paatella jotain.

Ma olin telkkarissa 6 sekunttia. Mancoran naisten surffikisoista oli iso reportaasi telkkarissa, joka tietenkin katottiin. Oli aika outoa nahda mut ruudussa. Vain mina, kuvasta oli rajattu kaikki muut pois. Onneks ma olin aika nattina liikenteessa. Vahanks ma oon fame. =)

Jep, ihan loistofiilikset. Voisko muuta edes odottaa? Syodaan hummeria ja surffataan. Ollaan me muutama kerta oltu ulkonakin. Kisojen aikaan oli aika hyvaa biletysta. Nyt on kuitenkin ihanan rauhallista. Ma tykkaan Mancorasta enemman nain. Facebookissa on miljoona kuvaa. Kaykaa kattomassa.

Aika heikkoa blogitusta, tiedan, mutta kun on niin paljon kaikkea muutakin. =) pus pus

Mancora!!!!

Paastiin sittenkin tanne asti! Vitsi mika fiilis. Oon vaan kavellyt ympyraa ja moikkaillut tuttuja. Taalla on ihan ison maailman tuntua, kun maailman parhaat surffaritytot on aalloilla. Enpa mene seuraksi. Kaikkien mielesta oon lihonnut, mut eipa mua jaksa ihan kauheesti enaa kiinnostaa. Paasin Ginon ikkunalaudalle polttamaan tupakkaa, siina oli aika hyva olla taas.

Tuntuu pelottavan hyvalta. Aiti, ala lahettele mulle tanne etta himassa odottaa laskuja. En halua tietaa. Ma haluun vaan roikkua tassa fiiliksessa niin kauan kuin pystyn. Tuun kotiin kylla. Sita ennen hankin vaan rusketuksen, surffaan, ja nautin fiiliksesta. Ei hatailla siella.

Tanaan lahetaan Mancoraan!

Hyva fiilis. Eikohan taa Lima ala olemaan jo aika nahty. Oli aika lahella, ettei jaaty Limaan viela hetkeksi. Mancorassa on talla hetkella kaynnissa naisten maailman cupin kisa ja ei selvastikkaan oltu ainoat, jotka haluaa nahda surffityttoja pikkubikineissa. Loydettiin lopulta piletit Mancoraan asti. Olisi ehka kannattanut hankkia ne liput etukateen. Me ei vaan Ginon kanssa olla kovin toimiva yhdistelma.

Ensinnakin Ginon mustasukkaisuus ja mun yleinen flirttitaso -ei toimi. Oltiin Mancoran kavereiden, David, Claudio ja kumppanit, kanssa valloittamassa Barrancon yolemaa. Oli ehka siistein ilta ikina. El embrujo on paassyt jo Limaan asti. Mun uus suosikkibandi on kuitenkin Grupo 5. Niilla on sellaisia huippuhitteja kuin Y hoy te vas ja Adios amor, Tanaan sina lahdet ja Hyvasti rakkaani. Hannin ja Ginon biisit. =)

Niin se ilta. Ensinnakin mun ja Ginon rahankaytto on ala-arvoista. Lahettiin baariin 40:n solin kanssa. Molemmilla oli kakskymppiset taskussa. Ma luulin, etta Ginolla oli rahaa ja se luuli etta mulla on. Onneks David hoiti lahes koko illan. Ma puhun aika hyvin espanjaa. Mun aksentista ei kuulemma huomaa enaa niin pahasti, etten ole taalta. Gino oli vahan nareissaan kun leikin baarissa enemman sen kavereiden kanssa kuin sen.

Ekat oikeat pultit Gino veti kun tanssin Claudion kanssa Embrujon. Se on kuulemma meidan biisi. Gino olis halunnut lahtea kotiin jo sillon ja kello oli vasta nelja. Ma halusin kuitenkin jaada eika se uskaltanut jattaa mua sinne yksin. Olin ehka hiukan paissani ja Ginon kankkaily oli musta vaan sopoa.

Joskus viiden jalkeen kun metsastettiin taksia baarin ulkopuolella joku poika tuli moikkaamaan mua. Ei ois ehka pitanyt, Gino heitti sita purkkapaketilla paahan. Se oli koomista se. Taksimatkalla sitten ihan oikeasti jo tapeltiin. Meilla ei vaan ollut yhtaan rahaa maksaa sita taksia. Oltiin kaytetty se 40 solia neljaan litraan kaljaa. Kas kummaa.

Gino kavi siis herattamassa sen aidin kuuden maissa aamulla lievasti humaltuneena. Ma tein oman osani ja kavelin keittion ovea pain, jolloin muutkin herasi. Enhan ma voinut muistaa etta keittiossa on ovi. Naa on naita iltoja, jotka muistaa aika pitkaan. Tuntui aika hyvalta olla taalla.

Aamulla ei tuntunut ihan niin hyvalta. Ginon isa oli saapunut mestoille + kymmenen muuta setaa ja tatia. Herailtiin siina 12:n pintaan ja mentiin raikkaina edustamaan olkkarin puolelle.

Ollaan me muutakin tehty kuin juostu baareissa. Ala Lissu huoli. Tama oli vain yksi ilta kymmenesta. Ostin muuten postikortteja. Se ken uskoo etta muistan myos lahettaa ne, laittakoon mulle osoitteensa. Toisaalta tuleehan ne perille myos silla perinteisella "kylla posti tietaa-tyylilla"

Rahaa ei ole juurikaan jaljella, joten alkaa odottako tuliaisia. Mileena, muhun on oikeesti iskenyt pieni shoppailukarpanen taalla. Tekis mieli ostaa kaikkea kivaa, mut en uskalla shoppailla mitaan ilman sua. Moikkis murut, ma meen pedikyyriin. Taytyy olla nattina Mancorassa.

Limapostia

Mulla on ollut aika ristiriitaiset fiilikset taalla. Muutaman kerran oon jopa kyseenalaistanut kannattiko sittenkaan maksaa itseaan kipeeksi lennoista tanne. Kannatti se. Taa kaikki tekee mulle tosi hyvaa. Oon itkeny kaiken ulos. Taalla ei tarvii olla mitaan, mita ei ole. Kukaan ei oikeastaan odota multa yhtaan mitaan. Riittaa, etta vaan olen taalla.

Tulin aika pahaan aikaan. Ginon perhe on aika rikki Jamesin takia. (Ginon veli oli koomassa kuukauden, jonka jalkeen silta amputoitiin sormet ja varpaat. James on talla hetkella kotona sankypotilaana, pystyy liikuttaa vahan kasia ja puhumaaan. Ei ole aina ihan perilla kaikesta) Sen takia ma tanne varmaan tulinkin. Halusin olla kai tukena. Aika rankkaahan taa on kaikille.

Musta tuntuu, etta olisin ollut taalla aina. Mussa ei syttynyt sellasta"Jee, reissussa taas" fiilista, kun saavuin Limaan. Alan olemaan jo aika varma ettei se syty. Surullista sinansa. Ehka olisin halunnut leikkia reppureissaajaa ihan vahan edes. Taa on niin erilaista. Kaikki menee Jamesin mukaan, tottakai.

Lattarifiilis mussa sen sijaan on syttynyt. Ma rakastan tata meininkia. Ennenkaikkea rakastan ruokaa taalla ja Inca kolaa. Liikenne on niin sanoinkuvaamattoman hanurista taalla, et sen ajatteleminenkin saa mut miettimaan henkivakuutusta. Mulla taitaa olla luojankiitos. Taalla ei ole metroa, ainoastaan microja ja miljoona taksia. Unohtamatta tietankaan limenojen omia autoja. Saastetta, paljon saastetta. Mulle Lima vaikutta pahemmalta kuin Mexico City. En ole nahnyt aurinkoa kertaakaan tan saastepilven lapi.

Jep, tulipas mitaansanomatonta luritusta. Kirjottelen kohta lisaa. Moikkis murut! Kiva huomata etta jaksatte viela kayda taalla, vaikka en olekaan kirjottanut mitaan pitkiin aikoihin.

Peru

Moikkis,

Ma oon taalla taas!

Ihan nopea paivitys taalta toiselta puolelta maailmaa. Kaikki on ihan niinkuin ennenkin. Oon kuulemma lihonut entisestani. Auts. Taalla ainakin ollaan rehellisia. Ginon veli on paassyt sairaalasta kotiin ja on aika heikossa kunnossa. Paa ei aina ihan toimi. Censossa (vaeston lasku taalla Perussa) vakuutteli sille laskijasedalle, etta olen sen vaimo.

Tanaan ollaan taas shoppailtu ihan urakalla. Ostettiin uus auto, Jeep Cherokee, uskomattoman pahee! ja Roxyn laukku ja lompakko.

Ja hei kaverit, Limassa on kylma. Taalla on vaan melyttavampi kavella, kuin esim Vaasiksella. Eilen kaks poikaa pysaytti auton keskelle tieta ja huikkas "Oe chica, eres linda!" Ei tullu sita Kallion perinteista " Sa oot muuten ruma lehma" kommenttia.

Voin kun paasis pikkuhiljaa jo Mancoraan. Jaatyy napit blogia kirjottaessa. Kirjottelen joku paiva vahan lisaa, mua odotellaan kotona.

Minäkö hankala?

Isi on aina sanonut, että olen ihmisenä vaikea. Kai mä olen. Anteeks siitä. Mä vaan odotan ihmisiltä liikaa. Ja sen takia joudun pettymään liian usein. Toisaalta, koska musta olisi viimeksi tuntunut pahalta. En edes muista. Riina on taas täällä. Mulla on kaikki hyvin.

Tulin juuri kotiin Mollysta ja mua melkeen naurattaa edelleen kuinka härskin huonosti mua pokailtiin tänään. Mistä lähtien Mollyyn on päästetty keravalaisia? Se kysy multa tiskillä tykkäänkö tatskoista ja alko selittää sen serkusta, joka haluaa tatuoida poikaystävänsä nimen ihoonsa, josta se jatkoi sujuvasti kaveriinsa, jonka kissa vihaa sen uutta poikaystävää. Kerrassaan suloista! Ihan oikeasti se oli -ainakin verrattuna siihen itse pokausrepliikkiin, joka tuli ehkä turhankin itsevarmasti yhdistettynä yleiseen keravalaisuuteen: " Et tainu ottaa aamulla suihkua, sun hiukset näyttää ihan siltä. Mitä sä juot mä tarjoon?" Mitä siihen voi vastata? "Kyllä sä oot tarkkasilmänen, en tosiaan ottanut suihkua aamulla."

Mä luotan kohta siihen Riikan teoriaan, että miestarjonta heikentyy päivä päivältä. Pitäis varmaan vakiintua ja keskittyä parisuhteeseen pikkuhiljaa. Ainiin, onneks mä olen hankala. Ei kukaan kestäis mua. Luojan kiitos.

Täällähän minä.

Ulkona sataa ja mä olen edelleen täällä. Onkohan se hyvä vai huono? En ymmärrä, miksi humalahakuisuutta pidetään niin syntisenä. Muhun viina vaikuttaa ainoastaan positiivisesti ja yleisesti ottaen parantaa mun elämänlaatua. Aion dokata jatkossakin.

Ei mitään raportoitavaa, mikä kestäisi päivänvaloa. Oon niin jäljessä tän blogin kanssa, että enpä raapusta edes lyhyttä briiffausta.

Miksi valinnat aina lopulta paljastuvat vääriksi?

Ihan, kuin minä ikinä voisin myöntää olleeni väärässä tai edes joskus tehneeni jotain ei niin fiksua elämässäni. Nyt myönnän ja julkisesti vielä.

Omaa heikkouden olemassaoloa on vaan todella vaikea myöntää, jonka takia vaikutan ja luultavasti olenkin ihmisenä kylmä. Nyt on tullut källittyä ihmissuhteita oikein olan takaa. Perustyttö itkisi ja rypisi, Hanni hymyilee ja selittää, että näin sen piti mennäkin. Ongelma hyppäsi kasvoille kun itse lakkasin uskomasta itseäni.

Syksy tulee ja on taas hyvä aika kadota hetkeksi ja aloittaa alusta ilman ennakkoodotuksia jossain kaukana. Voidaan laudan kanssa sanoa kaikissa uusissa paikoissa, että ollaan menossa ensimmäistä kertaa yhdessä veteen. Kukaan ei odota mitään.

Ennen ahdistus oli se mun juttuni, nykyään ehkä tämä yleinen kylmyys. Jotain pitäisi muuttaa, mutta olen kaavoihini kangistunut vanha täti, joka tykkää juosta asioita karkuun. Miksi ikinä edes rustasin paperille maailmanvalloitussuunnitelmani? Nyt on stressi nähdä ja kokea kaikki.

En, niin säälittävä en ole, että kaikki väärät valintani listaisin. Tähän tilanteeseen niillä on päästy ja tilanne ei ole hyvä. Eikä kyse ole vaan yleisestä hyväksyttävyydestä, vaan omasta itsestä. Joku meni jossain kohtaa elämää ketuiksi. Jos tästä vielä noustaan, kuuntelen enemmän Keleä, enkä tee asioita sillä kuuluisalla "kyl musta on tähän-asenteella". Lopetan kaiken pysyvän kammoksumisen yritän tajuta, että kaikki ei voi olla ikuisesti kivaa.

Silti mulla on sellanen kutina, että jos sitä vielä tän yhden kerran lähtisi kaus pois ja unohtaisi kaiken. Tykkään vaan itsestäni niin paljon enemmän reissussa.

=)

Niinpä niin. Täytyy vaan muistaa hymyillä, niin kukaan ei epäile, etteikö sitä tykkäisi elämästään. Tykkään tykkään, rakastan rakastan. Uskokaa kaikki.



Oman elämänsä naruja kannattaa pitää kädessä. Niitä ei voi laskea hetkeksikään mihinkään, etteivät ne vaan huku. Toisen langoilla saa todella pahaa jälkeä aikaan todella lyhyessä ajassa. Kenellekään et ole täydellinen juuri sellaisena kuin olet. Aina voisi muuttaa jotakin. Mä en halua muuttaa mitään.



Mulla on logiikkaa tekemisissäni, vaikka se muulta vaikuttaisikin. Logiikka on se, että teen mikä tuntuu hyvältä ihan päivän fiilisten mukaan. Nyt en pysty. Ja se tuntuu pahemmalta kuin mikään koskaan.

Rukin kurssijuhla 2007

Rukin kurssijuhla 2007

Kaikilla pitäisi olla ikioma Kele.

Kuinka paljon autosta voi saada kicksejä?

Aika paljon. Ihan turha edes lähteä selittämään, miltä tuntuu ajaa Ferrarilla. Se oli upeeta.

Itse en jaksaisi lukea

Jep ja sitähän riittää. Mennään jossain järjestyksessä:

Pääsykokeet, ne meni hyvin. Siis aivan yllättävän hyvin. Koe oli kuitenkin sen verran helppo, että taisipa mennä kaikilla muillakin. Sain loppupeleissä luettua ihan mukiinmenevästi. Perjantaina luin melkeen pyöreät luvut. Toivottavasti se riitti. Nähtiin pääsykokeissa yks suomalainen tyttö, kenet Gino oli tavannut Mancorassa. Sillähän näitä suomityttöjä riittää. Heh. Pieni pieni maailma. Ravintola mayassa on uskomattoman hyvä lounas, eikä ole edes pahan hintanen -suosittelen lämpimästi. Helsinki 10 on muuten vaan tosi magee kauppa. Jos on niin paljon rahaa, ettei tiedä mihin, sitä laittaisi, kannattaa käydä siellä. Sen jälkeen tietää.

Kävin vanhassa duunipaikassani yks päivä lounaalla. Cesar salaatti oli hyvää, mutta aivan luokattoman hintasta. 10 euroa. auts. Oli hyvä käydä. Ihan loistohomma, etten ole siellä töissä enää. Nyt mä uskon siihen että kaikella on tarkoituksensa. Alan pikkuhiljaa jo ehkä antamaan anteeksi mun hieman ikävän kohtelun entisen pomoni suunnalta. Mäkin pidän itteeni niin hyvänä tyyppinä ja silti en osaa antaa anteeks mitään. Yritin yks ilta selittää Ginolle kaikkea kaikesta ja mä en vaan tykkää pettyä ihmisiin. Mä haluun kaikki paskat ihmiset mahdollisimman kaus musta. Ok ei saa haukkua ketään paskaksi. Enpä silti deletoi tuota.

Ei taas yhtään mitään asiaa yhtään mistään. Mulla on kaikki hyvin. Meillä oli pitkästä aikaa laadukas hengaus poikien kanssa. Oltin Helsingin ankeimmassa puistossa syömässä kiinalaista. Pekingistä saa hyvää ruokaa, mutta se ihan oikeasti maistuu huomattavasti paremmalta sivistyneesti lautaselta syötynä. Kola on kiva paikka. Oltiin siellä Crowmoorilla. Pitäis alkaa kuuntelemaan monipuolisempaa musaa. Kolassa soi ihana funk. Kesäolympialaiset kaipaa vielä vähän lisäsuunnittelua. Meille tulee hyvä mökkireissu.

Keksiviikkona lähdetään baariin. Silloin kaikilla on pääsykokeet ohi.

Mä en tiedä yhtään kuka tätä blogia lukee. Ehkä mä paljastan itsestäni liikaa asioita. Ehkä pitäisi miettiä enemmän, mitä tänne kirjoittaa. Mä en kuitenkaan jaksa miettiä sitä. Laitoin tän blogin pystyyn, kun mua ahdisti ja itketti. Ja kirjottaminen auttaa. Ei mua aina ahdista kun tänne runoilen. Joskus haluan vaan jakaa tän kaiken ihanuuden koko maailman kanssa. Ehkä tärkein syy on kuitenkin mun tavaroiden alituinen hukkaus. Internettiä en voi hukata, päiväkirjan oikein vaivattomasti. Se on hukassa ja mä haluaisin löytää sen ja lukea niistä ajoista kun olin surullinen. Ihan vain huomatakseni, että olen niin paljon onnelisempi juuri nyt ja elämä on mennyt ihan oikeaan suuntaan.

Fucking latinos

Ei helvetti, Gino oli lähettänyt mulle meilin Frankfurtista. Meni jokseenkin näin:

"Ai niin muistin just että vein sun puhelimen jonnekin sinne pihalle. Kannattaa ettii sitä jostain sieltä teijän naapurin pihan ja teijän pihan välistä. Rakastan sua"

Olisi ehkä ollut ihan korrektia mainita, minkä helvetin takia se on viennyt mun puhelimen pihalle ja jättänyt sen sinne, ehkä jopa myös jollain tavalla pahoitella tapahtunutta. Ei sitä puhelinta tietenkään löytynyt. Jumankekka, mulla ei ole ikävä.

Ya se fue

Miten maailma voikaan olla näin hävyttömän siisti paikka? Vietiin Gino aamulla kentälle. Mä olin aika kovassa kännissä vielä tuohon aikaan. Ginolla oli paha olo -sillä saattoi jo krapula ruveta puskemaan päälle. Heräsin omasta sängystä (lue: sohvalta) Gino jostain kumman syystä lattialta. Se ei aamulla muistanut, mistä oli suuttunut niin pahasti, että päätti viettää vikan yönsä lattialla Vilin vieressä. -Ei se mitään, mä en edes muista, että oltaisiin tapeltu.

Mileena ja Taina tuli eilen illalla vielä sanomaan Ginolle heipat. Bileethän niistä kuitenkin muodostui. Vieraat koostuivat hyvästä mixistä mun kavereita, Niken kavereita ja Äidin kavereita. Mä tein hienon salaatin, mistä jäi uupumaan itse salaatin lehdet ja unohdin patongit uuniin. Grillimestarin tittelin tajusin luovuttaa jossain vaiheessa iltaa Jukka-papalle ja pääsin keskittymään itseni humalatilaan saattamiseen. Vuosien kokemuksella ja ahkeralla treenillä se kävi uskomattoman helposti.

Isi ja Karoliina kävivät kylässä myös, mikä oli positiivinen ylläri. Juotiin pikkuisen skumppanjaa kuka mistäkin lasista. Itse tietysti miksasin kahta eri skumppaa punkkulasiini. Näin sen pitää mennäkin. Gino piti hienon puheen, tai niin kaikki ainakin luulee, minähän sen käänsin.

Malle oli käynyt shoppailemassa Ginolle suomirekvisiittaa Peruun vietäväksi. En osaa sanoa, mistä mulle kannetaan niin paljon kaunaa, että suomipaitaa oli painettu mun tokan luokan kuva. Ei siinä mitään jos olisin ollut siinä söpö pikku-Hanni, mutta kun ei! Multa puuttuu siinä kuvassa muun muuassa toinen etuhammas ja aloitin 24/7 hymyilyn jo kätilöopistolla. Gino ei halunnut uskoa, että siinä kuvassa olin minä -en mäkään. Olihan se hauskaa kaikkien mielestä.

Meidän piireissä naamalleen lentäminen ja vesipyssyllä korvaan ampuminen kuuluvat juuri niihin hauskimpiin juttuihin. Me kypsät kaksikymppiset. Onneksi seuraavaa dokausreissua ei tarvitse kauaa venailla. Juhannukseksi Jonen landeille mökkiolympialaisiin. Kai mun pitäisi jo pikkuhiljaa vuodattaa kyyneleitä kun mun muru lähti, mutta musta tuntuu aika hyvältä. Saattaa toki johtua näistä promillemääristäkin.

Aamu oli aika huvittava näin vähän selvinneenä ajateltuna. Ginon reppu oli varastossa kaikkien jätesäkkien alle hautautuneena, jonka urheasti kaivoin sieltä. Autonavaimet oli hukassa. Äiti oli jo soittamassa taksia, ennen kuin keksin katsoa mun laukusta. Siellähän ne oli. Gino unohti puolet kamoistaan pitkin kämppää, selvästi siis hengannut tarpeeksi kauan mun kanssa. Postilla lähtee perästä, no ei tod. Keräilen vaatteet mun kaappiin ja käytän niitä.

Ginon Suomeen jämähtäminen oli oikeasti aika lähellä. Passi oli kadoksissa koko eilisen päivän ja aloin jo luovuttaa sen löytymisen suhteen. Soitin kuitenkin vielä Nikelle, jos sillä olisi hajua passin olinpaikasta ja olihan sillä joo, "Se on mun bägissä". Aikun hyvä. Onneksi siltä ei oltu kysytty papereita missään. Nikke ei ihan mene Ginosta. Ei ois Ginokaan ehkä ihan mennyt Nikestä.

Kaju nousi eilen aika korkealle jurritilastoissa. Se ei ole vieläkään päässyt sängystä ylös ja kello lähenee jo kahta. Riikka ja Kaju taisivat pysyä pystyssä pisimpään. Äiti keitti yöllä kahvia, että saatiin sitä miksattua Vana Talliniin. Ehkä otin ehkä en.

Meillä oli ihan uskomattoman hyvät bileet. Mä olen pahoillani kaikkien niiden puolesta, jotka eivät saaneet kutsua. Ensi kertaa ajatellen kannattaa muistaa, että meillä on ovet aina ihan sepposen selällään ja jos sattuu niin hassusti, että joku on ne epähuomiossa sulkenut, Oonan huoneen ikkunasta pääsee solakka ihminen kiipeämään sisään. On muuten huomattavasti vaivattomampaa kun parvekkeelta ylös pungertaminen.

Jatketaan äidin kanssa siivoustalkoita. Näillä naamareilla siivominenkin tuntuu ihan bileilyltä. Mä en stressaa tästä kesästä yhtään. Mulla on loistoduuni, jossa käyminen tuntuu ihan lomalta, kaverit, joiden mielestä on huvittavaa, että hymyilen kuin hangon keksi vaikka mulla olisi vähemmän hampaita suussa kun Ville Peltosella ja ihan loistoperhe, joka antaa mulle kaiken anteeksi. Mä jään tänne mamman sohvalle asumaan, ihan vaan koska musta tuntuu täällä niin hyvältä.

chao chao, meen pukee Roxyt päälle ja esittää siivoomista tohon pihalle.

Anteeks, mä valehtelin.

Ihan oikeesti mua ahdistaa tosi pahasti. Mä vaan huijaan nykyään niin hyvin jo itseänikin, että meen mun omiin vakuutteluihin ihan siinä missä muutkin.

Tänään sataa ja mun vinkku ei toimi. Mun teki mieli jäädä kotiin nukkumaan. Unihäiriöt alkaa taas palailla. Mä en nuku öisin ja jos pääsen hetkeksi uneen, nään unia, joita en haluaisi nähdä. Mitä enemmän yritän olla näkemättä niitä, sitä varmemmin niitä nään.

Coelhon Alquimista on varmaan tähän hetkeen liikaa mulle. Pitäisi elää omaa unelmaansa ja kohtaloaan kuunnellen signaaleja ympäristöstä. Ihmisiä on seonnut vähemmästäkin. Perjaatteessa kaiken pitäisi tukea mun matkaa kohti päämäärää. Musta kuitenkin tuntuu ihan superpallolta, joka pomppii ihan ilman logiikkaa seinästä seinään.

Onhan mulla päivärytmi. Kasista neljään duunissa, duunin jälkeen puntille hakkaamaan nyrkkeilysäkkiä ja kuuntelemaan radio Novaa, (en vaan jaksa ikinä vaihtaa kanavaa) kotiin lukemaan hesari, jonka jälkeen otan pääsykoekirjan käteen. Yleensä jaksan lukea kolme tuntia. Illalla on hyvä katella sitten reissukuvia ja hymyillä itsekseen.

Mä haluisin mökille lueskelemaan omassa tahdissa pariksi viikoksi. Silleen mä ehkä pääsisinkin sisään. Nyt mä en oo ihan varma Se on ihan mahdollista, että en pääse. Sitten mulle tulee vähän yksinkertainen olo ja haluun taas kauas pois. Voi kun mä joku päivä ymmärtäisin elämästä enemmän ja en lähtisi.

Pub Stobesta

Elämä on muuttunut lähiaikoina ihan kauheasti. Ensinnäkin Paolo Coelhon Alquimista on mun uus ihastus -espanjaksi. Kai tässä on muutakin merkittävää päässyt tapahtumaan.

Hukkasin Ginon antaman sormuksen, mikä vähän ahdistaa. Gino tulee takas ensviikon lopulla. Täytyy keksiä jotain ennen sitä. Ihanaa seurustella tälleen välimeren yli vain. Tuntuu, että ollaan ihan lähekkäin, mutta ei kuitenkaan liian lähellä.

Ihana elämä, joskus mä ahdistun niin kuin aina, mutta muuten mulla on tosi onnellinen olo. Kasista neljään duuni on loppupeleissä mukavan tasapainottavaa. Ja ah, mulla on kaikki, siis ihan kaikki viikonloput vapaat koko kesän.

Mietin tänään lenkillä paljon juttuja. Ihan oikeesti, mä en ole ikinä tietoisesti halunnut loukata ketään, mutta ehkä maailmassa ei voi selvitä ihan puhtain paperein. Mietin, mitä juttuja olisi pitänyt tehdä toisin. Mä kuitenkin haluan, että mun elämä on juurikin näin, miten se on nyt. Se ei olisi näin, jos olisin tehnyt ratkaisevia juttuja eritavoin.

Jos mä oppisin vielä olemaan ihan vaan minä, ilman mitään suojakerroksia, voisin olla aika tyytyväinen itseeni. Kaikki tarvitsee tärkeitä ihmisiä. Mä varmaan vielä keskivertoa enemmän. Hajoan ihan täysin, jos mulla ei ole ketään, kun maailma kaatuu. Tärkeätkin ihmiset vaihtuvat. On vaan vaikeaa korvata jo mun elämästä poistuneita tärkeitä ja sälyttää niiden tehtäviä uusille tärkeille. En mä vieläkään pysty hajoamaan kun tosi harvojen seurassa.

Kaikista vaikeinta mun on ymmärtää miten joku oikeasti haluaa deletoida mut elämästään. Tottakai on syitä. Ei mikään tapahdu ilman syytä. Kai mun pitäis tuntea itseni huonoksi imiseksi, mut en tiedä autaisiko se ketään. Paljon palkitsevampaa tuntea itsensä edes jollain tasolla ihanaksi.

Mä luen pääsykokeisiin, en tiedä oikeastaan miksi, jos joka tapauksessa lähden Peruun syksyllä. Ehkä mä en luota itseeni sen vertaa, että muka oikeasti lähtisin. Kai sekin olisi jollain tapaa taas sitä karkuun juoksemista, mitä on tullut harrastettua ennenkin. Haluun mä ihan oikeesti lähteäkin. En ehkä loppuelämäksi, mutta siksi aikaa kun tuntuu hyvältä. Jossain vaiheessahan kaikki ihana ja jännittävä muuttuu puuduttavaksi ja ahdistavaksi. Tai sitten se oon vaan minä.

Mä lähden takas kotiin lukemaan syntaksin rakennesääntöjä, etten vahingossa avudu lisää. Sori rakkaat, jos oon välillä vähän vaikee, mä yritän olla helpompi. =)

Livenä pään sisältä

Mun ei tee mieli kirjoittaa, mutta kirjoitan silti. Tekee mieli avautuu jollekin, mutta en jaksa kaivaa mun kännykkää. Niin, elämä on rankkaa.

Lotta sanoi, että mä olen joskus elämässäni saattanut seurustella ylimustasukkaisen miehen kanssa. Huolestuttavaa tässä on vaan se, että Lotta ei ole ikinä tavannut Ginoa.

No joo, mä meen nukkuu ja aloitan mun seurusteluprojektin taas alusta huomenna.

Pientä päivitystä

Mä en tiedä miten mä en ole saannut kirjoitettua mitään varmaan kahteen viikkoon. Ehkä mä en halua kertoa, mitä mulle oikeesti kuuluu ja pelkän sössön sössön kirjoittaminen on aika turhauttavaa sekin.

Hyvää mulle kuuluu -ihan oikeesti. Mä oon saanut leikkiä reissu-Hannia ihan kotoota käsin. Gino on ollut täällä jo pari viikkoa ja Hellekin kävi pikavisiitillä alkuviikosta. Siitä tulee aika hyvä mieli, kun kaksi tärkeää ihmistä lentää Suomeen asti moikkaamaan. Muutenkin kaikki on mennyt nyt aika nappiin. Sain duunit hoidettua silleen, että oon vielä toukokuun ekan viikon lomilla. Lähetään siis mitä luultavammin Ginon kanssa käymään maanantaina Saksan kautta Espanjassa. Ei lomia hellanlettas sentään Suomessa vietetä!

Olihan mulla aika järkyttävä paniikki koko tästä Gino-jutusta, että mitä tästä tulee. Aika turhaan. Kaikki on ollu vielä huomattavasti siistimpää, kuin Perussa. Ollaan tapeltu säälittävät kaksi kertaa. Ekat päivät oli aika hankalaa puhua espanjaa, mutta nyt se alkaa jo tulemaan ihan kivasti.

Äiti ja Kaju on ollut ihan loistavia. Meillä asui hetken aikaa siis minä, joka en oikeasti edes asu täällä, sekä Gino ja Helle. On meitä muutenkin kestitty aika kivasti. Karoliina teki taas ihan loistavat pääsiäisillalliset ja Airi laittoi päydän koreaksi Lappiherkuilla. Gino jäi graaviloheen ja silliin(?) pahasti koukkuun. Eihän siis kukaan tykkää sillistä!

Oon mä päässyt vähän elämään omaakin elämää tässä sivussa. Viime viikon perjantaina mä taas tajusin, kuinka ihanien ihmisten kanssa sitä on saanut kasvaa isoksi. Vietettiin Riikalla tyttöjen iltaa Dinan, Piitun, Tiian ja Riikan kanssa. Korkattiin terdellä pullo punaista skumppaa, mitä tietysti läikyteltiin ympäriinsä. Aloin melkeen itkeä. Mulla on mun elämässä kaikki mitä tarvitsen, niin kauan kuin tiedän, että mun ystävät on olemassa, vaikka nekin aina huitelee ties missä.

Mä en jaksa edes ajatella huitelua nyt, mulla on kaikki ihanasti tässä äidin keittiön pöydän äärellä juuri nyt.

Aamuisin

Mä oon vasta tänä keväänä tajunnu kuin kaunista täällä stadissa on. Kevät on kyl yks parhaimpia aikoja täällä. Joka päivä kun mä kierrän Vallun kans tota Töölönlahtea, katselen niitä maisemia yhä uudestaan haltioituneena. Mä en oo tajunnut kuinka nättiä meidän arkkitehtuuri onkaan. Kaikki ne kirkontornit, jotka erottuu sieltä palikkatalojen lomista... Mut saattaa bongata vielä joku päivä niiden kymmenien japski-turistien joukosta räpsimässä valokuvia kukista ja kärpäsistä.

Keväisin löytää taas sen aamuihmisen sieltä jostain, kun lumet sulaa ja heittää sen paksun talviturkin kaappiin. Aamuaurinko, parveke, kahvi ja rööki ja oma kulta kainalossa on jotain supersiistiä. Mä ymmärrän nyt Hannin hehkutuksen siitä parvekkeesta. Ja kaikista noista muistakin tekijöistä.

Oikeesti paljo kivempaa lukeakin, kun on hyvä mieli. Avoin mieli :) Mun täytyykin vissiin mennä takas lukee...

Hei Hanni, heitäs tänne kuvia siitä Ginosta!

Gino vino

Täs on nyt vaan muutama kuva. Mä kirjottelen ihan kohta lisää. Jasulla ja Ginolla on Xbox-skabailut käynnissä, mikä häiritsisi liikaa mun kirjotusprojektia-

Mun ei yhtään tasapainoinen elämä

Mä olen välillä tosissani huolestunut omasta mielenterveydestäni. Mun mieliala, tai fiilikset ihan yleisesti, muuttuu niin nopeatempoisesti ettei kukaan pysy perässä. Minä kaikista vähiten. Kaikki voi tuntua täydelliseltä, mutta yhtäkkiä maailma murenee niin pieniksi palasiksi ettei yhdestäkään murusesta saa kiinni. Vallu kakkaa kolmannen kerran, eikä mulla ole niin montaa pussia mukana. Voisin jäädä paikoilleni vollottamaan. Tai katon ulos parkkipaikalle, ja kyyneleet valuu ilman mitään syytä.

Tai sitten tajuton ahdistus valtaa mun joka solun, valtava huoli mun tulevaisuudesta. Kädet ja koko kroppa tärisee. En pysty olemaan paikoillani, vaan mä yritän etsiä sitä tulevaisuutta epätoivoisuuden vimmalla internetistä. Työpaikkaa, kurssia, matkaa.. Aina ensimmäisenä kirjoitan selaimeen jonkun lentoyhtiön osoitteen. Ei mitään järkeä.

Niinkuin viikonloppuna yritin pienessä nousussa avautua Jonelle, mä pelkään keskinkertaisuutta ehkä eniten maailmassa. Mä en edes pelkää epäonnistumista niin paljon. Mielummin epäonnistun ja nousen taas jaloilleni, kuin sulaudun harmaaseen joukkoon jossa mun rooli on niin pieni ja mitätön, ettei epäonnistumista huomata tai ettei sillä ole edes merkitystä.

Luulin vahvistuneeni ton reissun aikana. Ainakin mulla oli lähes aina sellainen fiilis, että mä selviydyn ihan mistä vaan. Mä tunsin itteni hyväks tyypiks, mä tiesin ainakin suurinpiirtein kuka oon (lukuunottamatta muutamia kriisejä..). Ainakin viimeiset kuukaudet oli sellasta aikaa, jolloin mä olin sujut itteni kanssa.

Reissun jälkeen Suomessa mulla on kovin epävarma olo itestäni, liian usein. Mä en seiso vahvasti kahdella jalalla, vaan pompin eteenpäin ehkä yhden jalan varassa, kunnes se puutuu ja vaihdan toiseen tai kunnes jonkun pienen tönäisyn voimasta mun tasapaino järkkyy ja mä horjahdan. Tai kaadun, mikä ilmenee niinä ihmeellisinä hajoamiskohtauksina, jolloin vollotan silmät päästäni eikä missään oo mitään järkeä. Oon hyvin herkkää tekoa.

Kovin on vaikeaa korjata ittensä, jos ei alunperinkään tiedä mistä on mennyt rikki.

Hitto, mun näppäimistö hajoaa. Pari viikkoa sitten lähti k, nyt m repsottaa. Eikä tää kone ole kuin vuoden vanha. Asiasta ihan toiseen, Gino tulee tänään! Hannin surffari-hobitti, niinkuin pojat asian ilmaisee. Tosi jänskää, tapaan sen ekaa kertaa tänään Hannin faijalla pääsiäispäivällisen parissa. Meen sinne jo toisen kerran, sillä mun isä ja äiti hylkää mut aina näihin aikoihin ja lähtee mökille.

Hyvää Pääsiäistä pupuset ja tipuset.

Terdekauden avajaiset

Luojan kiitos ennätettiin avaamaan terde, ennen kuin palautin avaimet. Meillä oli ihana torstai. Antin parvekkeella on ollut ihan uskomattomia hengauksia. Mä luulen, että Angervotien Ruoka-Tarmo joutuu pikkuhiljaa jättämään Crowmoorin pois valikoimistaan, kun ei olla enää ravaamassa siellä.
Tähän oli hyvä lopettaa. =) =) =)

Se lauantai, jolloin tytöt voittivat pojat Trivial Pursuitissa

Mä ailahtelen, nykyään ehkä jopa suuremmissa mittakaavoissa kuin ennen. Tänään aamulla oli taas tosi tyhjä olo. Onneks tajusin soittaa Kelelle. Oli ehkä ihanin aamukahvihengaus Merihaassa vähään aikaan. Kuuneeltiin Kelen ex-tyttöystävän polttamaa levyä keittiössä, juotiin kahvia ja juteltiin kaikesta. Minna ja Jonekin liittyivät seuraan jossain vaiheessa. Ihmiset on ihania. Mietin vielä eilen opiskelua ties kuinka kaukana, mut enhän mä ihan oikeesti voi lähtee mun kavereiden luota mihinkään.

Ehkä mun hyvään tuuleen on vaikuttanut tää aurinkokin. Kevät on ihanampi kuin kesä, koska se kestää vähemmän aikaa ja silloin vasta fiilistellään kesää. Kesällä täytyy alkaa jo totuttautumaan ajatukseen, että kohta on syksy.

-Voi kun mä oon masentava. No en kai mä oikeesti ajattele tolleen.

Oon ollu tässä aika kipeenä, mutta niinpä on kaikki muutkin. Tänään ei lähdetty baariin, vaan vietettiin laatu lautapelihengaus Merihaassa. Vitsi et oli kivaa. Me tytöt siis voitimme pojat Trivial Pursuitissa. Voittaminen nostaa fiiliksiä aina.

Niin paljon tapahtunu kaikkee, et en jaksa enempää avautua. Muutin Antilta pois. Toki herkistelin aika pahasti, mut nyt tuntuu jo aika hyvältä. Hetken aikaa oli sellanen olo, et maailma loppuu, kun otin mun riippumaton katosta alas. Mut eihän se mihinkään loppunut. Ei kannata uskoa tuntemuksiin.

Elämä on kivaa ja aion ripustaa mun riippumaton joko mun Liman kotiin tai mun Suomen kotiin. En tiiä, tärkeintä on vaan ripustaa se.

Maanantai

Maanantaisin aina aloitetaan se uusi elämä, lopetetaan röökinpoltto ja aletaan lukemaan pääsykokeisiin. Tänäkin maanantaina olisin ehkä saanut jonkun uuden upeen suunnan mun elämälleni, jos voisin katsoa ikkunasta ulos ilman itkukohtausta. Siis miksi? Kuka haluaa olla mulle näin ikävä, että taivaalta saa tulla ihan mitä vaan? Mä en kestä. Oikeesti, vituttaa.

Onneks tälläsistä jutuista taas huomaa, että maailma taitaa sit muilta kanteilta olla ihan semi-ok-kunnossa, jos täytyy niinkin pienistä jutuista, kuin räntä, viima, harmaus,.. valittaa. Tälleen kirjotettuina ne kyllä vaikuttaa aika isoilta jutuilta -taitaa ne olla.

Hajotin tänään vessan lampun. Repäsin sen seinästä, kun yritin saada hiustenkuivaajan johtoa pistorasiaan. Muutenkin oli taas ihan katastrofiaamu, vaikka heräsin ihan varmuuden vuoksi puol seiska. Mun piti siis olla duunissa varttia vaille ysi. Lähinnä mua vaan ahdistaa Suomen julkinen liikenne, mikä on olevinaan niin hyvä.

Se ei ole koska:

1. bussit on aina myöhässä.
2. jos itse sattuu olemaan myöhässä, bussikuski jättää mitä todennäköisemmin korkkareilla loskassa spurttaavan säälittävän ihmisolennon lehdelle soittelemaan.
3. ja pahinta; se sika kuski luo myötätuntoisen katseen ja antaa toiveita pysähtymisestä, jonka jälkeen kurvaa vesilätäkön poikki ja roiskuttaa kurat, luojan kiitos mustille housuille.
4. SULEMA-junat lähtee stadista aina joltain raide 19:ltä, mikä pidentää ulkona kuljettavaa matkaa.
5. tänään M-juna Vantaankoskelle peruttiin, koska konnarilla oli flunssa.

Tämä kaikki tapahtui mulle siis tänään. Ja nyt mulla on se flunssa. Mitään tälläista ei olisi päässyt tapahtumaan, jos se kevät nyt olisi kiltisti vaan jäänyt mestoille.

Mun uus tukka

Niin sen piti jäädä blondiksi.

Gino ei oikeen tykännyt. Se hoki "Nooooooooo, nooooooooo, nooooooooo" aika pitkään. No onhan tää aika erilainen. Mut kyllä mä tähän totun ja niin totutte tekin.

Aurinkoinen elämäni

Ihanaa aurinko paistaa ja mulla on uudet lenkkarit, joissa on vähän oranssia. Ostin myös joogakengät, vaikka en joogaa. Ne on ehkä ihan vähän pienet, mut en ainakaan näytä niissä Peppi Pitkätossulta niin kuin mun Converseissa. Heräsin aamulla aikaisin mun Jingle Bells soittoääneen, kun Mileena soitti. Puol kasilta oli jo ihan valoisaa ja kuulin ikkunoiden läpi titityy-lintujen viserrystä.



Se oli tänään aamulla se, mutta eilen illalla mua ketutti aika paljon, eikä johtunut pelkästään siitä , että oli pimeetä ja kylmä. Voisi melkeen käyttää v-verbiäkin, mutta en käytä, koska äitikin lukee tätä. Ketäänhän ei pitäisi dissata tälleen semijulkisesti, mutta jätän nimen mainitsematta, niin se on varmaan ihan fine.

Eli viikon V*TUTUS-osio tulee tässä:

Mulla oli huonoakin huonompi lähtö Haagasta (ei mun äidiltä), stadiin, missä mun piti nähdä Taina seiskalta. Gino kuitenkin soitti "mulla on ikävä ja mä oon ihan kännissä" puhelun juuri kun olin todennut, että myöhästyn muutenkin rankasti. Mua ei ole itseasiassa koskaan hämännyt puhua känniääliöiden kanssa, jos niillä on aidosti jotain asiaa. Totuushan kuulemma kuullaan jurrisen ja lapsen suusta.

No siinä yleispaniikkilähdön tuoksinnassa unohdin avaimet sinne kämppään, jonka totesin siinä vaiheessa, kun soitin Tainalle, että oon ihan hiukkasen myöhässä. Onneks Tainakin oli. Tässä vaiheessa alla oli vasta huono lähtö, joihin 97 % mun lähdöistä tosiasiassa kuuluukin. Mutta ne avaimet, joita oli vaan niin perkeleen vaikea saada takas. Mä olen ollut sille jätkälle ihan yliystävällinen ja se ei suostu edes kiikuttaamaan mun avaimia siihen pihalle. Tottakai sitä hetken pärjää ilman avaimia, mutta ihan perjaatejuttuja. Vittu, että vitutti. Sori, noi kaks sanaa.



Tänään aamulla olisin niitä kuitenkin tarvinnut, kun yritin tulla kotiin. Ketutti taas. Äiti oli vesijumpassa ja mulla oli pissahätä. Tänne ei kiivetä parvekkeelta niin helposti kuin mun vanhaan kotiin. Yritin varovasti soitella sille pojalle, jospa avainten palautus olisi mahdollista tänään. Sika ei vastannut. Lopulta sain sen kiinni ja se nosti kiltisti avaimet rapun puolelle, mistä ne sitten kävin noukkimassa. Kypsää, kiitos.



Ei tosiaan ketuta enää. Mä lähden kampaajalle. Jotain tälle mun kolmen eri harmaan sävyiselle tukalle täytyy tehdä. Ihan vaan jo kampaajalla oleminen on niin siistiä, että pelkästä hengailusta voisi jo maksaa sen satasen. Nyt saan vielä uuden tukankin! Kevätturkki pois ja hame päälle. Mä tulen jäätymään pahasti. Mut jos pissiksetkin pystyy olemaan minareissa 20:n asteen pakkasessa, pystyn mäkin vetää hamosen päälle tälläsenä suht lämpinä alkukevään päivänä.

Alla Johannes ja minä. Johanneksen puhelimessa on enemmän pixeleitä kun mun jo edesmenneessä kamerassa.

Tiistai on mollypäivä -silloin kun on rahaa

Eli katotaanpa uudestaan ensiviikolla...

Lauantaina mulla oli sunnuntai-olo ja tänään mulla on maanantai-olo. Hyvin on aikakäsitykset taas hallussa tytöllä. Ahdistavaa kun sataa räntää. Mun fiilikset on aika pahasti sidoksissa kulloinkin vallitsevaan säähän. Nyt tuntuu siis rännältä eli paskalta.

Ginon isä kysyi multa tossa muutama päivä sitten, josko lähtisin takaisin Mancoraan jos hän lähettäisi lentoliput. Mitä siihen voi sanoa? Olisi tehnyt mieli kiljaista puhelimeen "SI SI SI" mutta päädyin sitten totemaan, että enhän mä voi. Täällä Suomessa on kuitenkin niin paljon juttuja; duunit (mikä se on?), opiskelut (joo ehkä taas joku vuosi) niin ja sitten mun kaverit, jotka sitten ihan oikeesti on olemassa.

Haluaisin vain lukea itseni sisään yliopistolle, mutta siinä ei ole mitään järkeä, jos kuitenkin lähden taas. Onko pakko lähteä? -No ei... Oon vaan niin tottunut tähän mun elämänrytmiin, että aina fiilistellään seuraavaa reissua ja eletään sen voimalla. Miten mä voisinkaan kuvitella tasapaksua arkea tietämättä, koska pääsee taas rinkka selässä maailmalle? Ehkä se ei olisi lainkaan ahdistavaa. Kokeilen sitä sitten joskus isona.

Voi Suomessakin leikkiä reissuelämää. Eilen meillä piti olla Almadovar-ilta Vesan kanssa. Ja olihan meillä ennen kun leffassa vilahti moottoripyörä, josta juttu lähti Tainan poikaystävän prätkään, millä oli joskus huristeltu Vesan landelle. Niin, me lähdettiin sitten kahdeltatoista yöllä ajamaan sinne Vesan landelle. Idea taisi lähteä multa, mutta Vesa oli loppupeleissä aika helppo houkutella mukaan.

Päästiin perille joskus kahden maissa ja menihän siinä hetki saada takka ja sauna sytytettyä. Takka taisi syttyä kolmannella kerralla ja sauna viidennellä. Kumpikaan ei ole käynyt partiossa pikkuisena, sillä verukkeella saa kai jotain anteeksi? Saunaan piti perinteisesti kantaa vedet järvestä. Miksi?! Lumessahan on vettä. Jätettiin kaira varastoon ja haettiin vedet lumihangesta kunnon kaupunkilaisnuorten tapaan. Idea toimi muuten ihan semihyvin, limu pysyi kylmänä lumisaavissa lumen tapaan, josta olisi pitänyt muodostua lämmintä vettä. Ihan loppuvaiheissa tajuttiin käyttää sähkövedenlämmitintä. Mä olen edelleen sitä mieltä, että vedenkantamista talvella järvestä tulee välttää viimeiseen asti.

Kävi meille muutama aloittelijamainen mogakin. Unohdettiin ostaa makkaraa, mikä oli hyvin paha. Eihän mökille voi lähteä ilman makkaraa. Meillä ei myöskään tullut mukaan kaljaa. Saunassakäynti ilman kaljaa on vähän sama kuin makkara ilman ketsuppia. Huomattiin myös jossain vaiheessa saunomisen ohessa, että saunan pesä oli sammunut. Kummallekaan ei tullut mieleen, että puilla on tapana palaa ja niiden palaessa loppuun sauna kylmenee. Kenellekkään ei varmaan tule yllätyksenä, että mökin takalle oli käynyt ihan samalla lailla.

Ei kai me nyt nukkumaan jääty jääkylmään mökkiin vaan ajettiin aamulla takaisin. Yhdellä kahvipaussilla selvittiin. Tässäkään reissussa ei tainnut olla mitään järkeä monen mielestä, mutta olipas taas ihanaa tehdä jotain sponttaania. Meillä ei aivan varmasti olisi ollut niin huisia, jos kaikki olisi mennyt ihan putkeen ja tämäkin matka olisi varattu aurinkomatkoilta viimevuoden juhannuksena.

Nyt houkuttaisi se Molly, mutta mä luotan jumittavani Suomessa vielä sen verran kauan, että tiistai-iltoja riittää Mollyssa vietettäväksi ihan siihen henkilökohtaiseen konkurssiin saakka.

Löysin tän kuvan netin syövereistä. Oltiinkohan me tossa 15-vuotiaita? Jotain sellaista. Vitsi pikkusena on ollut kivaa.

Gino tulee Suomeen

Jep, se viisumi on nyt varma. Se sai suurlähetystön väen vakuutettua, ettei se ole mun rahojen (muutama euro) perässä tai muutenkaan tän mun huikean Eurooppalaisen elintason. Gino oikeesti tulee Suomeen. Joku lentää mun takia näin kauas. Mua ahdistais jo jos joku tulis laivalla päiväks moikkaamaan mua Ruotsista. Mitähän tässä pitäisi ajatella. Nyt tarttis hyvän linjauksen.
Mulla on ihan vähän Mancoran rantaelämää ja noita kroppia ikävä, tottakai siis vaan tota yhtä. Ehkä myös aurinkoa ja sitä, että sai olla koko ajan bikineissä. Mulla on todella epäviehättävä olo äidin villahousuissa täällä Suomessa.

On tää elämä muutenkin aika outoa ja vaikeaa. En oo oikeestaan päässyt vielä tähän normirytmiin kiinni. Oon kovasti suunnitellut töihin menemistä -siis lähinnä duunin hakemista. Jotenkin sitä ei kuitenkaan vaan tiedä, että minne ja miksi ja kuinka pitkäksi aikaa, koska tänä keväänä olisi tarkoituksena lukea itseni sisälle yliopistolle, aihealueena espanjalainen filologia. Enkä aio tehdä samaa virhettä kun vihreänä juuri kirjoittaneena abina, joka kuvitteli, että lukemisen ohessa on aikaa käydä kuutena päivänä viikossa töissä. Ei muuten toimi, jos joku aikoo kokeilla samaa.

Nyt mä aloitan rustailemaan työhakemuksia. Mulla on tässä kuitenkin se viisi tuntia aikaa, ennen kuin on mitään mahdollisuuksia edes kuvitella nukahtavansa. Heräsin tosin tänään jo kymmeneltä. Melkein jopa toivoisin, että kohta jo väsyttäisi. Huomenna äiti kuitenkin repii mut taas aamuvarhain retkiluistelemaan liian isoilla hokkareilla. Hyvää treeniä pepulle ja äidin kanssa on muutenkin lähes aina aika kivaa.

Gino lähti eilen illalla Mancoraan ja soitin sille sitten samantien kotinumeroon tänään aamulla. Sen äiti vastas puhelimeen. Se on ihana, ihana, ihana! Jos mä olen sen mielestä täydellinen miniä, niin sitä ei voi edes kuvailla anoppina. Kukaan ei oikeesti pysty ymmärtämään kuinka hyvältä musta tuntuu, kun se sanoo, että sillä on ikävä mua ja hihkuu sinne puhelimeen innoissaan, kun kuulee mun äänen -aivan tajuttoman uskomattoman ihanalta. Sen takia oon tänään ollut aika hyvällä tuulella. Mä olen toipunut mun traumoista

Päivällä kävin Miltsun ja Tainan kanssa kahvilla Belgessä. Mileenan kanssa oltiin molemmat myöhässä. Aika vaikeaa sopeutua joihinkin ihme aikatauluihin taas. Oli tajuttoman kivaa pitkästä aikaa viettää kunnon laatuhengaus. Se oli jo päivän toinen kahvittelu. Johannes vei mut aamulla retkiluistelun jälkeen jonnekin Maunulan perukoille kunnon retrokahvilaan wiinerille ja nimen omaan sille kahville. Kävin myös superiextyttöystävänä siivomassa mun vanhassa/nykyisessä/en tiiä kodissa. Vähän on helpompi olla hyvä extyttöystävä kuin tyttöystävä.

Se Antin tyttö oli muuten oikeasti ihana. Just sellanen, mitä mä halusinkin et sillä olisi. Johannes vähän kummasteli tätä mun ja Antin aika hyvää suhtautumistapaa tähän eroon. (Kauhee sana, ei me oltu naimisissa!) Katkeaminen, ehkä se olisi parempi. Mut miksi olla huonoissa väleissä, jos voi olla hyvissäkin? Paras tapa hoitaa ero on oikeesti varmaan sillon kun toinen on kaukana poissa. Tää on mennyt ihan pelottavan hyvin.

Tänään on tainut olla aika kiva päivä. Mikähän mua taas vaivaa, kun en kuitenkaan vaan osaa olla. Tänään kävin kaksi kertaa autotallissa ihailemassa mun lautaa. Pakko mennä töihin, että pääsis Ginon mukaan Portugaliin surffaamaan. Näillä fiiliksillä jaksaa hetken väsätä taas työhakemuksia.

Hyvää yötä, pus pus. Oon ihan täpinöissä ja kuitenkin niin hukassa. Voi kun mä ailahtelen.

-Näillä naamareilla siis tänään.

Nyt se iski ja meni ja iski taas. (aikaa kului tunti)

Menihän tässä tosiaan melkein se kaksi viikkoa. Ahdistavaa ajatella, että musta ei vaan ole tähän. Kaipa tää väsymyskin liittyy tähän. En edelleenkään osaa nukkua. En oikein saa tehtyä mitään. Nää on näitä hetkiä, kun tekisi mieli maata lattialla koko päivä ja katsoa telkkarista Welhon mainoskanavaa. Ihan kun tähän lattialle mahtuisi. Täytyy kaivaa joku metri, että näistä vaatekasoista saa lattiaa edes näkyviin.

Juttelin eilen Riikan kanssa. Mun elämää ei saa kyseenalaistaa. Tai siis saa, mutta mä olen aika hukassa nyt. Nyt ei tunnu enää edes Perulta. Eipä muuten tunnu yhtään miltään. Mä olen oikeasti kaksikymmentä ja en tiedä mihin suuntaan pitäisi äidin nurkista lähteä. Ei varmaan mihinkään, ennen kun olen keksinyt itselleni jonkun duunin. Mun tilillä on rahaa alle 3, 20. Käteisvaratkin on aivan väärässä valuutassa. Joonas kysyisi nyt, että "Millä naamareilla?" Kuule, ihan ilman naamaria.

Riikkahan on pelottavan usein oikeassa mun suhteen -varmaan useammin kuin minä itse. Kaipa mä sitten haen yliopistolle. Kauppikseen musta ei ole. Vähän kerrallaan. Kyllähän mä melkein aloitin opiskelut jo Haagassa. Jos nyt tällä kertaa sitten pääsisi ihan luennoille asti ja saisi kerättyä muutaman opintopisteenkin. Kaikista kauheinta on vaan joutua päättämään, mitä sitä isona haluaisi tehdä. Enkä tahdo jäädä jumittamaan opiskelemaan jotain, mistä en pidä.

"Elämässä täytyy tehdä uhrauksia ja tehdä juttuja, joista ei pidä", Mä olen vihdoin viimein päässyt eroon "sitten kun-syndroomasta" ja aivan varmasti en lähde siihen enää koskaan. "Sitten kun tienaan kuustonnia kuussa oon onnellinen" Opettelin elämään tässä päivässä ja fiilistelemään aivan uskomattoman tyhmiä ja pieniä juttuja. Esimerkiksi aalloista voi tulla hyvin onnelliseksi. Toisaalta ihan vaan kahvi, ei edes välttämättä capuchino, voi saada hymyn kirpoamaan kasvoilleni moneksi tunniksi.

Voi kun kaikki olisikin niin helppoa ja ihanaa. Mua pelottaa, että jämähdän johonkin ihan paskaduuniin jos en pikkuhiljaa ala opiskelemaan jotain hienoa. Musta ei tule isona caddiemasteria. Jotain musta tulee, mun täytyy vain hetki vielä pohtia, että mitä. Luulen, että kukaan ei edes yllättyisi, jos tästä ampaisisin vaikka Intiaan meditoimaan. Mutta en mä lähde, järkkäilen mun elämää vielä hetken täällä ja kun se on hyvällä mallilla lähden taas ja sotken sen. Mua on aina ahdistanut liika järjestys ja siisteys -tai sitten mä en vaan ole ikinä jaksanut siivota.

Kotona (äidillä) Täällä on yllättävän kivaa.

Olihan se shokeeraavaa pyytää mehua koneessa suomeksi. Siirryin valkkariin heti hesarin luettuani.

Lento Mexicosta Lontooseen meni tosi kivasti. Kone oli pari tuntia myöhässä, mikä tarkoitti pakollisen Heathrow hengauksen lyhenemistä vain pariin tuntiin. Check Inin täti antoi minulle myös 100:n peson ruokapiletin tuhlattavaksi konetta odotellessa. Tuli tarpeeseen. Ja meneehän se aika joutuisammin aina syödessä.

Mexico Cityn päässä oli pakko treenata englantia, mikä muuten oli unohtunut aivan ala-aste tasolle. Juotiin siinä muutamat oluset yhden lontoolaisen korukauppiaan kanssa. Okei, pääsyy englannin treenausintooni oli, että se sattui muistuttamaan britticharmillaan Hugh Grantia. Sitä tuijotellessa muutama ekstratunti vierähti hujauksessa. Englanti tosiaan oli aika hakemista, mutta jutellessahan sitä taas oppi, vaikka kuola valuikin pitkin poskia.

Koneessa vaihtui kieli taas sujuvasti espanjaksi. Vieressäni istui Guatemalalaisen hevibändin laulaja. Vastoin kaikkia ennakko-odotuksia nukahdin kuitenkin hyvin nopeasti enkä riekkunut koko yötä pitäen vierustoveriakin valveilla. Heräsin vasta lentoemännän ojentaessa aamupalatarjoitinta. Hyvä minä! On se hyvä oppia nukkumaan kulkuneuvoissa sitten sillä viimeisellä osuudella. No ensi reissua varten.

Heathrowlla kävin toteamassa itseni lääväksi kunnon yöunista huolimatta. Kävin sutimassa vähän aurinkopuuteria nassulleni, saadakseni edes kentälläolevat harhautettua rusketukseni todellisesta määrästä. Parin tunnin stoppi Lontoossa on ihan siedettävä, eipä kerennyt alkaa edes ketuttamaan. Lontoo-Helsinki lento ei sitten mennytkään niin rivakasti. Se kaksi ja puoli tuntia tuntui pidemmältä kuin edellinen lento (13 tuntia). Heti saatuani suomenkielestä taas kiinni, piinasin lentoemäntiä kyselemällä, "Kestääks viel kauan?", 15:n minuutin välein koko loppulennon.

Mutta mutta, kun kapteeni kuulutti suomeksi aloittaaksemme laskeutumisen iski suru puseroon. Se oli isku vasten kasvoja -reissu olisi 20:n minuutin kuluttua ohitse. Mancorassa kerätyillä tyttöpisteillä oli varaa vuodattaa vähän kyyneleitäkin. Fiilikset vaihtuivat kuitenkin nopeasti lattiasta kattoon saatuani kamat ekojen joukossa hihnalta ja juoksennellessani rinkka selässä ja lauta olalla kavereita vastaan riemunkiljahduksia päästellen. Mun isikin oli mua vastassa-ilman käsirautoja tosin. Luojan kiitos =)

Tiistai kun oli, niin lähdettiin suoraan kentältä Mollyyn. Ihmemusaa! Kaiken sen salsa-merengue-cumbia-reggaeton-fiilistelyn jälkeen perus Bryan Adams tuntui tosi oudolta. Mun rahatilannehan on aika mielenkiintoinen, mutta samalla hyvinkin heikko; 4 solia, 7 pesoa ja 5 quetzalia. Ilta kävi siis Rinpen lompakolle. Vien Riinan sitten Mollyyn sen kotiuduttua Ausseista yhtä peeaana.

Oikeesti Suomessahan on ollut tajuttoman kivaa, sellaisia pikkujuttuja kuin esimerkiksi suomen puhuminen on alkanut arvostamaan ihan uudella tavalla. Mikäänhän ei ole niin kivaa kun syödä äidin kanssa kolmen tunnin aamupalaa, lukea siinä samalla hesaria ja jutella kaikesta. Kuulin kaikki juorut. Äiti sanoi, että ei pidä stressata muiden ongelmista, mutta Perun perheeltä opin, että perheestä täytyy pitää huolta -aina, koska mikään ei ole tärkeämpää kuin perhe. Täällä se ei mene ihan niin, en tiedä haluanko taas tottua siihen.

Kaverit ja Merihaan perhe sen sijaan oli ihan ennallaan. Mikään ei ollut muuttunut. Kämpän ominaishajukin oli ennallaan. En edes tajunnut kuinka ikävä mulla oli kaikkia ollut, varsinkin sitä ihanaa läppää. Jude lupasi kuitenkin olla heittämättä ruma-tyttö-läppää vähään aikaan.

Kävin hakemassa Kelen intistä. Meitä katottiin siinä Upinniemen Mäkin pihalla aika kummaksuen. Kaikki eivät taineet tajuta että ei oltu nähty viiden päivän sijaan neljään kuukauteen. Lauantaina Eliaskin pääsi intistä ja saatiin päiväbileet pystyyn koko perheen ja muiden tärkeiden voimin. Oli pakko aloittaa jo yhdeltä, josta muuten nukuin pommiin, ettei Riinan tarvitsisi potea krapulaa sunnuntaina koneessa. Luulen, että taisi joka tapauksessa potea...

Uskomattoman hyvät bileet, joita jatkettiin aina aamukuuteen saakka. Mulla siis ei ollut rahaa, mutta onneks mun kaverit on mitä ne on. Vitsi mä tykkään teistä! Ilta meni muuten siis ihan nappiin, paitsi että törmäsin entiseen poikaystävääni Stokiksen vipissä. Ihan just se paikka, missä sen halusinkin nähdä ekan kerran. Antti veti tosi coolisti, mut mä toki hajosin. Yritin paikkailla itseäni Long Island Ice Teellä, mutta eipä kauheesti auttanut. Kävelin stadista Judelle Töölöön yöksi. Oli muuten kylmä, kun mun pipokin odotti mua Kelen päässä jo valmiina siellä Judella. Kele osaa ottaa mun hajoilut hyvin vastaan.

Äiti herätti mut aamukymmeneltä ja tuli hakemaan mut. Aika mageeta kun äiti pystyy ajamaan autoa. Teen siitä mun kännikuskin. Mentiin koko porukka raikkaina saattamaan Riinaa kentälle. Riinalla on sitten myös blogi: www.riinan.blogspot.com. Sen jälkeen päiväohjelmassa piti olla mun muutto, mikä meni sitten kaikilta mahdollisilta kanteilta ketuiksi. Ei lähetä nyt siihen, mutta oli huomattavasti parempi hengaus Antin kanssa kun edellisenä iltana.

Käveltiin Haagasta Haagaan, eli Antilta mun äidille ja Antin isi soitti. "Kävellään täs Hannin kans sen porukoille. (1,5:n sekunnin tauko) Ei, ei olla alottamassa seurustelemaan taas." Nythän tää on ihan hauskaa, kun sillä ei oikeasti ole enää mitään väliä.

Gino tulee luultavasti 16 maaliskuuta, mutta noi viisumijutut on ihan älyttömiä. Enpä taas odota mitään, niin en ainakaan pety. Oon ollut nyt Suomessa löhes viikon enkä ole saanut mitään aikaiseksi. Yhtä päivää lukuunottamatta olen valvonut yöt ja nukkunut päivät. Unirytmi edelleen ihan sekaisin. Pitäisi varmaan etsiä duunipaikka, mutta viiden aikaan päivällä on huono alkaa soittelemaan mihinkään.

Vähän niinkuin Mancorassa, huomenna -siis huomenna tehdään paljon juttuja. Mä toivon näin, koska Suomessa ei voi elää niin kuin reissun päällä. Mileena, ota kaikesta kaikki mahdollinen irti. Mañana te voy a escribir correo... Mulla on ikävä Mileenaa. Tuu jo kotiin!

Paiva Barranquillassa

Eilen oli hyvin hyvin mielenkiintoinen paiva. Oltiin siis eilen viela Stevenin kanssa Barranquillassa karnevaaleja varten. Oli tarkoitus lahtea aikasin aamulla ottamaan valokuvia ihmisista, tai lahinna Steve, joka tekee sita tyokseen. Valokuvat saivat hieman odottaa, silla lahes 190-senttinen Steve paatti nousta seisomaan sankynsa paalle ja silpoi paansa paalla olleeseen tuulettimeen. Verta valu niin maan perkeleesti, ma olin ihan shokissa ja neuvoton. Steve joutu rauhottelemaan mua, sano mita teha ja lahettiin sitte sairaalaan. Viis tikkia, aika rumaa jalkea. Laakarit ei oikein tykanny hyvaa kun Steve pyysi mua rapsimaan kuvia siita. Taytyy muuten sanoa etta otin muutaman todella hyvan kuvan. (Ma oon hurahtanut vahan enemman tahan valokuvaustouhuun...)

No, kaikki hyvin, ostettiin laakkeet ja lahettiin kohti karnelaaveja. Kun paastiin itse karnevaalialueelle, yks mies sano meille "You are going to die. Very soon!"... Muutenkin noista karnevaaleista oli varoitettu meita todella paljon. ---

Kadut oli tupaten taynna jos jonkinlaista friikkia. Suurimpana huvina oli vaahdon suihkuttaminen seka talkin heittaminen muiden paalle. Todella hauskaa puuhaa, mutta eras ajattelematon nainen tyhjensi purkillisen talkkia Steven kolmen tonnin kameran paalle. Kaikki ihan talkissa. Kamera paskana. Nice! Mun kamera oli sanonut itsensa irti (taas vaihteeks) jo aamulla.

Suuri ongelma oli taskuvarkaat. Ne luulee meita turisteja, "gringoja" todella tyhmiksi, mutta ne on niin helppo bongata sielta. Yks poika halus jutella mun kanssa ja varoitti taskuvarkaista. Samalla sen kaveri yritti avata mun laukkua. Mulla oli vaan valtavan hauskaa seurata niita. Eipa mulla ollut paljoa varastettavaa. Mun rahat oli vaikeasti tavoitettavissa ja mun kamera on hyodyton. Joku otti Steven I-Podin, mutta se sai napattua siita pojasta kiinni ja sai sen takasin. Vahan rahaa silta havisi jossain vaiheessa.

Illalla loydettiin itsemme taynna paikallisia olevasta baarista. Eipa siella Barranquillassa paljoa turisteja ollutkaan. Yks tosi iso mies yritti opettaa mulle noin 6 eri lattarilajia, mut mulle ne vaikutti kaikki ihan samalta. Yritin sheikata parhaani mukaan, se oli vaan niin vaikeeta... Oon vahan kade naille lattaritytoille!

Paatettiin ottaa yolla bussi Santa Martaan, joka on parin tunnin paassa ja huomattavasti halvempi vaihtoehto. Seuraava bussi lahti vasta 5.30, kello oli silloin vasta yksi. Oon aika vasynyt nyt, voisin menna rannalle nukkumaan.

Vika kuva Mancorasta

Suomessa on vähän erilaista...

Paratiisi

Wau. Ma loysin paratiisin nimelta National Parque Tayrona. Yot riippumatossa ei ollu niin kauhean mukavia, herasin joko kylmaan tai hyttysiin. Parasta kumminkin oli herata aikasin aamulla kattomaan auringonnousua. Paikallinen tyontekija oli rakastunut muhun, se toi mulle aamuisin kahvia. Siella oli niin ihanaa. Oli pakko lahtea, kun huomasin etta olen hyvinkin peeaa.

Hengailin tosi erilaisten tyyppien kanssa. Tokana paivana sinne tuli sellanen kolumbialainen poika, joka sanoi tykkaavansa tytoista, mutta se oli saletisti gay. Piste iin paalle oli, kun se tunnisti rannalta kolme umpihomoa Bogotasta, joista yksi on kuulemma Bogotan paras kampaaja. Poikaparka, kolmekymppinen ja vielakin kaapissa.

Yhtena aamuna joku arsyttava sveitsilainen mies rupes paasaamaan jostain roskaamisesta ja kuinka hirvea paikka Venezuela on sen mielesta. En halua aloittaa paivaani kuuntelemalla jotain idioottia, joten pakenin viereiseen poytaan. Tutustuin kanadalaiseen poikaan, joka on muuttanut Venezuelan paakaupunkiin Caracasiin ja yrittaa aloittaa uraa valokuvaajana. Tajuttoman mielenkiintoinen tyyppi, oon viettanyt sen kanssa aikaa. Eilen tultiin kaupunkiin molemmat taysin rahattomina. Mun oli tarkoitus kayda nostamassa rahaa mun kortilla, koska pankit oli jo kiinni eika Steve paassyt siis pankkiin. Mun molemmat kortit oli hostellin safetyboxissa, avain omistajalla jossain todella kaukana. Sain aikamoisen kohtauksen. Rahattomana, nalkaisena, ei ollut kivaa. No, Yks tyontekija lainas meille rahaa, vastapaan kioski moi velaks pullon rommia ja kolaa, kivaa oli! Taal on niin siistii, ei Suomessa toimis tollanen =D

Tas on pari kuvaa sielta Tayronasta..

Taa on semmonen meduusa, portugalin sotalaiva kuulemma. Ei ole kondomi, kuten ensiksi luulin.

Hmm, tarviiko sanoa mitaan.

Nyt pitaa menna, lahetaan Barranquillaan karnevaaleihin!

Ihanaa olla minä!!!

Jep, taa reissu on kylla ollu paras reissu mun elamassa. Tosi haikeaa ajatella etta huomenna taa kaikki paattyy ja loydan itseni lumihagesta tarpomasta nena jaassa. Kuinkakohan kauan sita pitaisi matkustaa, etta siihen kyllastyisi ja todella tuntuisi hyvalta palata kotiin?

Viimeiset paivat Mancorassa menivat aika pitkalti vaan aalloilla ja rannalla. Yritin saada vahan varia siina kuitenkaan onnistumatta. Torstaina lahdettiin Ginon kanssa San Cruz del Surilla Limaan. Ne veloitti mun laudasta hurjat 10 solia, mutta vaihtarina saatiin 20 solia alennusta lipuista. 18 tuntia meni aivan kevyesti, Tuntui melkeinpa hyvalta istua bussissa itkasta aikaan. Talla kertaa mulla oli vahan enemman tuuria vierustoverinkin suhteen. Nukuin kerrankin hyvin bussissa. Otin matkaevaaksi 4 donitsia meidan leipomosta...Gino ei jaksanut enaa itkea mun mahdollisesta paisumisesta. Oon saavuttanut pyoreyden maksimitason.

Oli aika erilaista olla Limassa Ginon kanssa. Asuttiin yhden Ginon kaverin luona lahella Mirafloresia. Eipa kauheesti tehtu juttuja meidan kahtena vika paivana. Syotiin cebihcea ja Parihuelaa Ginon tadin ravintolassa (Puro Tumbes). Ai niin, kavinhan ma tietysti laittamassa mun kynnet. Vietettiin taas hetki kauneussalongissa Ginon serkkujen Natin ja Karenin kanssa. Ranskalainen manikyyri 10 solia. Kiharat 10 solia. Piti nayttaa hetki hyvalta.

Nain Davidinkin Limassa. Ostin silta fundan mun laudalle. Vikana iltana tehtiin Ginon kanssa jotain parijuttuja. Mutta sen lisaksi kaytiin myos pelihallissa pelaamassa autopeleja ja ottamassa heittoskaba. Valkkailtiin myos rannalta kamppaa missa voitaisiin asua.

Lensin siis Limasta Costa Rican kautta edullisesti Mexico Cityyn. Joku helvetin 600 dollaria! Kiitos isi... Oli kuitenkin hyvin lahella etta ei ensiksi nukuttu pommiin. Onneksi Ginon kaveri otti aamuun asti ja heratti meidat kotiin tullessaan. Heratyskello soi kylla, mutta ei annettu sen hairita uniamme.

Lentokentalla oli muutama ongelma lisaa. Mulla ei ollut rahaa ja sikamainen taca halusin veloittaa 60 dollaria mun laudasta ja Liman lentokentta 30 dollaria ihan vaan siita etta saan kavella aulan lapi koneeseeni. Onneksi aiti vastasi puhelimeen ja salaman nopeasti siirsi tililleni rahaa. Ginolle nopeat moikkaukset ja koneeseen.

Miksi Heathrow ei voi olla kuin San Josen lentokentta? Ehka paras kentta ikina. Ilmasta kahvia ja suklaata + Burger King. 5 tuntia vierahti rattoisasti. Juttelin ihmisten kanssa ja kirjotin mun matkapaivakirjaan ensimmaista kertaa elamassani espanjaksi. Vahanko on helpompaa ja siistimpaa matkustaa kun voi puhua kenen kanssa haluaa.

San Josesta Cityyn mun viereeni istahti Alejandro. Ihmiset on jotain niin uskomatonta taalla. Paadyin siis viettamaan yon Mexico Cityn lentokentan sijaan sen kattohueneistossa. Sen kamppis kokkaili mulle illalla Quesadilloja. Aamulla herasin kun molemmat pojat toivat mulle kahvia sankyyn puvut paalla. Ei paha tapa herata.

Alejandro sanoi mulle lentokoneessa, etta vaikutan ihan latinolta. Se oli todella kauniisti sanottu ja Suomessa jos joku joskus sanoo mulle pahasti palautan sen mieleeni.

Heipparallaa kaikille!

Mileena jatkaa blogin paivitysta, ehka makin innostun kirjottamaan viela jonkun tiivistelman.

¡Chao!

öö ma en keksi otsikkoo

Heissan kaikille!

Palasin eilen Ciudad Perdida reissulta en vasyneena, vaan energisena ja onnellisena. En tajua miten saatoin edes harkita olla tekematta sita reissua. Kuusi paivaa viidakon keskella, nukuttiin yot riippumatossa katoksen alla. Paivittain oli rankkaa nousua ja laskua (olin valilla valmis lyomaan hanskat tiskiin), valissa pulikointia vuoristojoissa. Mahtava reissu. Mulla on jotain kuvia, (parisensataa), mutta saan kaapelin vasta huomenna. En nahnyt jaguaareja enka mitaan hurjaa, vaan miljoonia muurhaisia, yhden kaarmeen, skorpioneja ja megaison hamahakin. Sellasen päästäisen kokoisen. Ja nain lisaa niita superlehmia joista laitoin kuvan aikaisemmin. Kaytiin myos kokaiinitehtaassa! Huippua.

Ma oon niin onnellinen. Aamulla sain vihdoin soitettua Rimpelle, oli ihana kuulla sen aanta. En edes tajunnut, etten ollut puhunut suomea sitten tammikuun 25. kun jatin hyvastit Sebulle ja Argentiinalle. Must on ihana tulla kotiin ku siella on joku, joka tosissaan oottaa mua. Mul ei oo ollut aikaisemmin tallasta fiilista. Sebu on niin sopo ja ihana. =)

Sain ostettua tanaan myos lentolipun Meksikoon. Se menee Panaman kautta, jossa yovyn yhden yon. Outoa.. Tuun himaan parin viikon paasta.

Ma koin muuten tanaan jotain niin omituista ettei mitaan rajaa. Menin vahauttamaan itteni. Taalla se on ihan normaalia, ei mitaan ujostelua. Ei privakoppia, vaan avoimet ovet. Kun saavuin sinne paikkaan, siella oli joku vanhempi lady kesken eraan epamiellyttavan operaation, ette halua kuulla yksityiskohtia. Siihen liittyy letkuja ja sen semmosta. Anyway, mun karsimysnaytelma oli viela kesken, kun sinne rupes lappaamaan serkkua ja aitia ja lasta ja kaikennakoista. Tilanne oli niin koominen. Vuorossa oli biksurajat tai ehka jotain muutaki, mammat heittaa mun kanssa lappaa samalla kun ma kiljun omat tarykalvoni hajalle.. Ja se on ihan normaalia. Ei Suomessa, ikina. Eihan siita edes puhuta! Hmm. Mun tarina on varsin epaselva =D

Parasta lopettaa tahan. Hanni, iloista paluumatkaa! Naemme hyvin pian siella talvisessa Suomessa.

p.s. Hanni, mika taa on taa ällö pinkki? =D

Hanni tulee kotiin

Jep. 13. paiva mun kone laskeutuu Helsinki-Vantaan lentokentalle joskus yhdentoista maissa illalla. Lennon numero BA 6034. Musta olisi ihanaa, jos kaikki mulle rakkaat olisi vastassa vahan pehmittamassa kotiintuloshokkia.

Pus pus, kohta nahdaan

Kurkistus

Hei murut,

En viitsi kirjoittaa enää mitään mun kotiintulosta, koska mä en oikeesti tiedä missä mennään. Mä ilmestyn sitten yllättäin.

Mä rakastan matkustamista ja varsinkin sitä fiilistä kun istuu bussissa matkalla uuteen paikkaan. Oon aika yllättynyt, että jämähdin Mancoraan ja näin ollen skippasin Ecuadorin ja Kolumbian. Tuntuu, että olen muuttunut tän reissun aikana muutenkin aika paljon. Kaipa se on ihan hyvä juttu. Kävin eilen taas manikyyrissä, sillä erotuksella, että se oli Gino joka mun kynnet lakkasi. Tulos ei ollut niin vaikuttava kuin viime kerralla.

Lopetin tyttöpisteiden laskun ajat sitten. Mun ei enää tarvitse, olen kohta tytömpi kuin Mileena ja se on jotain se. Eilen oli taas ristiäisbileet. Jos mun kynsiä ei oteta lukuihin, niin olin aika kauniina liikenteessä. Ginon äiti lainasi mulle aika vaikuttavat korut kokoelmistaan ja kähertelin mun tukkaa varmaan kolme tuntia -turhaan tosin. Laitoin sen lopulta kiinni, kun satoi.

Ei ettenkö mä Suomessa olisi käyttäytnyt kuin pikku prinsessa, mutta täällä tämä alkaa menemään jo härskiksi. Meillä on siis oma kokki ja kaiken kaikkiaan neljä ihmistä, jotka työskentelevät Ginon kämpillä. Mun ei siis tarvitse tehdä mitään. Alkuaikoina mulle oli aika outoa, että ruoka oli aina pöydässä valmiina ja leipääkään ei tarvinnut voidella itse. Kaipa mä olen alkanut tottumaan siihen, koska mä olen kohta yhtä laiska kun Gino. Mä sentään käyn itse ostamassa tupakkani.

Eilen jaksoin vetää herneen nenään siitä, kun Gino ei jaksanut käydä ostamassa mulle hiuslakkaa vaan laittoi Dinan (tyttö joka työskentelee Ginon kotona) hakemaan sitä. Siinä vaiheessa mua vasta ärsytti kun apteekista oli lakka loppu ja satoi ja jouduin sanomaan hyvästit mun vaivalla väsäämille vessapaperirullakiharoille. On mulla rankkaa joo.

Mutta bileet olivat taas itsessään aika vaikuttavat. Ei ehkä niin fiinit kuin viimekerralla, mutta enemmän porukkaa. Ginon serkut Natalia, Karen ja Cocky tulivat Limasta tyttö- ja poikaystävineen perjantaina. Muutenkin tällä viikolla on ollut aika hyvin säpinää ja siitähän mä tykkään.

Muutenkin olen ollut aika tehokas näin Mancoran mittakaavalla. Oon päässyt veteen asti melkein joka päivä. Eilen oli elämäni huippuhetket laudan kanssa. Vitsi mä olin hyvä! Sitä ei pysty sanoin kuvaamaan, mitkä kicksit aalloista voi saada. Olen yrittänyt myöskin saada vähän väriä pintaan. Ainoa pigmentti, mitä muhun on tarttunut on punainen. Nenä palaa edelleen hyvin helposti.

Saattaa olla, että mulla on enää muutama päivä Mancoraa jäljellä. Jostain kumman syystä vähän ahdistaa. Yritän olla miettimattä lunta ja muita kylmiä juttuja, mutta vieläkään en ole löytänyt off nappulaa mun ajatuksen juoksulle.

Lähdin taas vaan käymään pikaisesti apteekissa. Meillä on ventti-ilta katolla. Meen takaisin tienaamaan vähän shoppailurahaa Limaan. Ain niin, Mileena on Ciudad Perdida retkellä ja tulee sieltä vasta torstaina, että älkää turhaan huolehtiko.

Heippa rakkaat.

Kuvia Kolumbiasta

Hanni, oot mun inspiraation lahde laittamaan kuvia myoskin =) (beibi sa oot mun muusa)

Pitihan mun ikuistaa mun kulkuneuvo Gualeguaychusta Buenos Airesiin!

Pilvenpiirtaja Bogotassa.Ma aistin DDR-henkea, mut voi olla et se on vaan ma.

Ma ja Bogota mun takana. En ole onneksi viela niin levea, etta peittaisin sen kokonaan.Aasi hostellini vieressa.

Namnam! Paikallinen katukeittio.

Katutaidetta.

Tommonen karkkipotkokirkko. Mulla tulee mieleen se kauhee leffa mis on Johnny Depp.Spollet ottaa iisisti.

Villa de Mukulakivi.

Ma luulin noita superlehmia ensin vuohiksi. Tulee mieleen ne kaikki TV1:n aaressa vietetyt lauantai-illat Avaraa Luontoa katsellen.

Mika ei kuulu joukkoon?Puskaa. Sita tuntuu olevan liikkeella.

Outoja Asioita Kolumbiassa

Johan mulla on kirjotusvire paalla! No, toivottavasti Hanni ainakin jaksaa lukea =) Terveisia muuten multa sulle. Ja muistatko Mazuntessa se Itavalta-miehen? Tormasin siihen taas. Ja lempikuubalaisemme Alfredo lahetti terkkuja. Noniin, tassa naita outoja asioita:

1. Kaikki tuntuu olevan "superia". Menin eilen "supertiendaan". Mulle se oli kylla ihan tavallinen MINIkauppa. (vrt. Argentiinassa superin korvasi re-etuliite)

2. Joka ikisessa kadunkulmassa on kourallinen tyyppeja puhelimet kadessaan ja huutaa "para llamar para llamar..." tai "llamas llamas llamas..." noin 7 kertaa yhteen hengenvetoon. Hyvin arsyttavaa. (llamar=soittaa)

3. Koska iso osa jalkakaytavista on tehty mukulakivista tai ovat muuten vain huonossa kunnossa, rullatuolipotilaat joutuvat rullailemaan autotiella. (Olen todistanut taman useaan kertaan.)

4. Bogotassa oli suunnaton maara erilaisia poliiseja/sotilaita iso rynkky kourassa & iso huumekoira hihnassa. Poliiseja on nakynyt paljon katukuvassa myos muissa paikoissa.

5. Chengua/changua tai joku semmonen: kulhollinen kuumaa maitoa, jossa on paistettua kananmunaa, leivanpalasia, juustoklontteja ja vissiin korianteria - en kysynyt reseptia.

6. Suurin osa pikaruoasta & paikallisista erikoisuuksista ovat rasvassa uppopaistettuja. En ole tohtinut maistella niita kaikkia, etten ma muistuta kohta sellasta uppopaistettua munkkia!

Santa Marta

Ma luulin jo etten ikina paasisi tanne asti. Eilen Tunjassa (missa kavinkin avautumassa huonosta paivastani) menin linkkariasemalle kiltisti odottamaan klo 17 bussia jo 16.30. Klo 18 sain tartuttua jonkun hihasta kiinni ja kysyin missa mun bussi viipyy. Sain kuulla, etta se lahteekin vasta klo 19. Sitten sita siirrettiin viela 1,5 tunnilla. Lopulta yhteensa 4,5 tunnin odotuksen jalkeen, kello oli siis jo 21.30, paasin istumaan bussiin. Ma olin siis ihan syystakin pahalla paalla eilen. Ma uskon toki kohtaloon, mut talla hetkella mun kohtalo on istua rannalla eika bussissa 19 tuntia putkeen =P Penkit oli sentaan todella mukavat. Olin myos valmistautunut ilmastointiin kahdella hupparilla. Ilmastointi toimi kuitenkin vain kymmenen minuutin valein, joten 10 minuuttia saunassa ja 15 minuuttia jääkaapissa. Nice!

Kavin pyorahtamassa vahan tuolla rannalla, taa on ihan ok mesta. Jostain syysta paikalliset luulee mua kissaelaimeksi (kss kss...). Huomenna siirryn vahan syrjasempaan paikkaan. Mulla on vielakin haaveena paasta sellaiselle Tulumin kaltaiselle biitsille! (viime vuoden trippi Meksikossa)

Ma just paatin etten tee Ciudad Perdida -trekkia. Siina on muuten riski, etten ehdi tehda venereissua Cartagenasta Panamaan. Sitapaitsi, mahan oon kohta ylikunnossa ku jouduin eilenkin kavelemaan maen ylos! Mun askellus on hyvin kaunista ja sulavaa, kun alaselka seka reidet on ihan jumissa :)

p.s. ma yritan kanssa laittaa jotain kuvia, kunhan saisin jostain kaapelin! En ole loytanyt sellaista pitkaan aikaan.

Kuvia rommi-mehukoneillasta

Laitan joku paiva lisaa, mutta mulla ei ole aikaa hengailla netissa enaa yhtaan.

Tunja

Sain vihdoin rauhoitettua itseni kahvin, kaljan ja neljan tupakan jalkeen. Saavuin klo 11 Tunjan bussiterminaaliin, jossa kuulin etta seuraava bussi Santa Martaan lahtee vasta klo 17. Matkustusaika noin 19 tuntia. Ostin lipun ja lahdin tyytyvaisena kohti keskustaa. En halunnut kavella ylamakeen, joten laskeuduin alas tielle josta kaikki rekat ja bussit ajaa. Olin kavellyt muutaman minuutin ja mua rupes jo vituttamaan. Vajaan kilometrin jalkeen mua vitutti jo ihan suunnattomasti - keskusaukiolle piti olla vain n. nelja korttelia. Kaannyin takaisin pikkuteille, jossa minulle kerrottiin etta keskusaukio on kahdeksan korttelin paassa. Ja pelkkaa YLAMAKEA!!! Olin siis turhaan kavellyt ydinkeskustan toiselle laitamalle. Kirosin paassani varmaan 500 kirosanaa, muutaman aaneenkin. Mun laukku on painava eika mua huvittanu kavella -varsinkaan ylamakeen- pakokaasujen tayttamassa kaupungissa.

Eniten mua arsytti se, etten tarkistanut muilta bussiyhtioilta niiden aikatauluja enka hintaa. Miten tyhma ma voin olla! Uskoin sinisin silmin sita yhta tyttoa, etta niiden bussi on ensimmainen. Ja jalkeenpain rupesin ajattelemaan, etta minka ihmeen kautta se kiertaa jos matkaan menee kerta 19 tuntia. Kolme tuntia ekstraa. EI haittaa, mahan rakastan istua bussissa =P

Taa Tunja on ihan tyhma paikka. Mielummin olisin ottanun bussin ensin Bucaramangaan ja maistanut niiden erikoisuutta, paistettua jattimuurahaista. Perkele, nyt jaa sekin syomatta! Kun ma tuun himaan paistan itelleni ainakin 10 muurahaista.

Onneks huomisaamuna klo 12 oon Santa Martassa. Siel on meri ja aurinko, ja toivottavasti hyvaa ruokaa.

Viimisia paivia Mancorassa

Niin, mun eilinen surffipaiva oli kylla vahan jotain muuta kuin suunnittelin... Herasin aivan kamalassa krapulassa kymmenen maissa siihen kun Ginon faija heratteli meita cebichelle. Cebiche on muuten maailman paras laake krapulaan, raakaa kalaa sipuli lime pedilla. Muutama lasi kaljaa ja cebichea on taalla corte. Ja kaikki tietavat mihin muutama lasi kaljaa johtaa. Eilinen ei kuitenkaan mennyt pitkaksi. Lauantai sen sijaan meni ja pahasti.

Bautiso eli ns. ristiaiset oli aika nayttava juhla. Bileet olivat Mancoran hienoimman hotellin aulassa. Jo itse koristelut olivat vaikuttavat. Mulla oli mun uusi hieno, liian lyhyt vihrea mekko paalla ja Ginokin veti ykkoset paalla. Mun surffipoika oli aivan uskomattoman komea. Ginon aiti lainasi mulle olkaimettomia rintsikoita. En yhtaan tieda minne hukkasin mun Gossardit. Toisaalta tavaroiden hukkaaminen on aina kaynyt aika vaivattomasti multa. En ole kovinkaan yllattynyt.

Kaikissa bileissa, missa olen tahan asti vieraillut on ollut live bandi soittamassa. Jouduin toteamaan, etta Gino tosiaan on vahan mustis. Kavin pyorahtamassa parin pojan kanssa tanssilattialla muutamat salsat ja merenguet. Kysyin Ginon aidilta onko se ok etukateen ja señora Gasdali sanoi, etta anna menna vaan. Gino kuitenkin veti vahintaan yhta pahat kohtaukset kuin isoisansa. Ei tietenkaan mulle, vaan niille pojille.

Saan tanssia muiden poikien kanssa, mutta pojat eivat saa katsoa mua tietylla tavalla. Mista helvetista ma voin tietaa etukateen, miten ne aikoo katsoa mua tanssiessaan? Luulen etta miehet ovat paljon monimutkaisempia Perussa. Muuten ilta meni aika nappiin. Kiskottiin kaljaa ja tanssittiin. Tanssin melkein koko illan Ginon veljen kanssa. Frank, joka on aika kuuma myos, tanssii aivan uskomattoman hyvin. Loppuillasta otin korkkarit pois ja tanssin paljain jaloin. Edelleen 5 tuntia on maksimi aika mulle pitaa korkkareita.

Taallakin bileilla on taipumus vahan paisua. Jossain vaiheessa iltaa David ja Claudiokin eksyivat mukaan bileisiin. Embrujo, ykkoshitti taalla talla hetkella soi illan aikana valehtelematta ainakin 7 kertaa. Pojat nakittivat mut aina pyytamaan musaa, olin laulajan suosikki. "Solo dime q te quieres y lo toco para ti mi reina" Okei laulaja oli varmasti eniten jurrissa koko juhlaseurueesta.

Ai niin, ma muuten ratkasisin vessapaperiongelman. Taalla missaan julkisissa vessoissa ei ole paperia ja hyvin harvoin otan laukun mukaan baariin, joten olen aina ilman paperia. Mutta, koska olen aivan aarettoman kekselias, tajusin laittta vessapaperia rintsikoihin kolmea vessakayntia varten. Mun tissit siis aina pienenee illan vanhetessa. Mutta oikeesti toimii! Mun pitaisi varmaan patentoida idea, koska lahes kaikki tytot taalla ovat lahteneet samaan.

Nukutaan tama yo riippumatossa katolla. Ma haluan kuunnella sadetta ja yrittaa olla akajattelematta Suomea.