Limapostia

Mulla on ollut aika ristiriitaiset fiilikset taalla. Muutaman kerran oon jopa kyseenalaistanut kannattiko sittenkaan maksaa itseaan kipeeksi lennoista tanne. Kannatti se. Taa kaikki tekee mulle tosi hyvaa. Oon itkeny kaiken ulos. Taalla ei tarvii olla mitaan, mita ei ole. Kukaan ei oikeastaan odota multa yhtaan mitaan. Riittaa, etta vaan olen taalla.

Tulin aika pahaan aikaan. Ginon perhe on aika rikki Jamesin takia. (Ginon veli oli koomassa kuukauden, jonka jalkeen silta amputoitiin sormet ja varpaat. James on talla hetkella kotona sankypotilaana, pystyy liikuttaa vahan kasia ja puhumaaan. Ei ole aina ihan perilla kaikesta) Sen takia ma tanne varmaan tulinkin. Halusin olla kai tukena. Aika rankkaahan taa on kaikille.

Musta tuntuu, etta olisin ollut taalla aina. Mussa ei syttynyt sellasta"Jee, reissussa taas" fiilista, kun saavuin Limaan. Alan olemaan jo aika varma ettei se syty. Surullista sinansa. Ehka olisin halunnut leikkia reppureissaajaa ihan vahan edes. Taa on niin erilaista. Kaikki menee Jamesin mukaan, tottakai.

Lattarifiilis mussa sen sijaan on syttynyt. Ma rakastan tata meininkia. Ennenkaikkea rakastan ruokaa taalla ja Inca kolaa. Liikenne on niin sanoinkuvaamattoman hanurista taalla, et sen ajatteleminenkin saa mut miettimaan henkivakuutusta. Mulla taitaa olla luojankiitos. Taalla ei ole metroa, ainoastaan microja ja miljoona taksia. Unohtamatta tietankaan limenojen omia autoja. Saastetta, paljon saastetta. Mulle Lima vaikutta pahemmalta kuin Mexico City. En ole nahnyt aurinkoa kertaakaan tan saastepilven lapi.

Jep, tulipas mitaansanomatonta luritusta. Kirjottelen kohta lisaa. Moikkis murut! Kiva huomata etta jaksatte viela kayda taalla, vaikka en olekaan kirjottanut mitaan pitkiin aikoihin.