Ihan, kuin minä ikinä voisin myöntää olleeni väärässä tai edes joskus tehneeni jotain ei niin fiksua elämässäni. Nyt myönnän ja julkisesti vielä.
Omaa heikkouden olemassaoloa on vaan todella vaikea myöntää, jonka takia vaikutan ja luultavasti olenkin ihmisenä kylmä. Nyt on tullut källittyä ihmissuhteita oikein olan takaa. Perustyttö itkisi ja rypisi, Hanni hymyilee ja selittää, että näin sen piti mennäkin. Ongelma hyppäsi kasvoille kun itse lakkasin uskomasta itseäni.
Syksy tulee ja on taas hyvä aika kadota hetkeksi ja aloittaa alusta ilman ennakkoodotuksia jossain kaukana. Voidaan laudan kanssa sanoa kaikissa uusissa paikoissa, että ollaan menossa ensimmäistä kertaa yhdessä veteen. Kukaan ei odota mitään.
Ennen ahdistus oli se mun juttuni, nykyään ehkä tämä yleinen kylmyys. Jotain pitäisi muuttaa, mutta olen kaavoihini kangistunut vanha täti, joka tykkää juosta asioita karkuun. Miksi ikinä edes rustasin paperille maailmanvalloitussuunnitelmani? Nyt on stressi nähdä ja kokea kaikki.
En, niin säälittävä en ole, että kaikki väärät valintani listaisin. Tähän tilanteeseen niillä on päästy ja tilanne ei ole hyvä. Eikä kyse ole vaan yleisestä hyväksyttävyydestä, vaan omasta itsestä. Joku meni jossain kohtaa elämää ketuiksi. Jos tästä vielä noustaan, kuuntelen enemmän Keleä, enkä tee asioita sillä kuuluisalla "kyl musta on tähän-asenteella". Lopetan kaiken pysyvän kammoksumisen yritän tajuta, että kaikki ei voi olla ikuisesti kivaa.
Silti mulla on sellanen kutina, että jos sitä vielä tän yhden kerran lähtisi kaus pois ja unohtaisi kaiken. Tykkään vaan itsestäni niin paljon enemmän reissussa.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti