Kotona (äidillä) Täällä on yllättävän kivaa.

Olihan se shokeeraavaa pyytää mehua koneessa suomeksi. Siirryin valkkariin heti hesarin luettuani.

Lento Mexicosta Lontooseen meni tosi kivasti. Kone oli pari tuntia myöhässä, mikä tarkoitti pakollisen Heathrow hengauksen lyhenemistä vain pariin tuntiin. Check Inin täti antoi minulle myös 100:n peson ruokapiletin tuhlattavaksi konetta odotellessa. Tuli tarpeeseen. Ja meneehän se aika joutuisammin aina syödessä.

Mexico Cityn päässä oli pakko treenata englantia, mikä muuten oli unohtunut aivan ala-aste tasolle. Juotiin siinä muutamat oluset yhden lontoolaisen korukauppiaan kanssa. Okei, pääsyy englannin treenausintooni oli, että se sattui muistuttamaan britticharmillaan Hugh Grantia. Sitä tuijotellessa muutama ekstratunti vierähti hujauksessa. Englanti tosiaan oli aika hakemista, mutta jutellessahan sitä taas oppi, vaikka kuola valuikin pitkin poskia.

Koneessa vaihtui kieli taas sujuvasti espanjaksi. Vieressäni istui Guatemalalaisen hevibändin laulaja. Vastoin kaikkia ennakko-odotuksia nukahdin kuitenkin hyvin nopeasti enkä riekkunut koko yötä pitäen vierustoveriakin valveilla. Heräsin vasta lentoemännän ojentaessa aamupalatarjoitinta. Hyvä minä! On se hyvä oppia nukkumaan kulkuneuvoissa sitten sillä viimeisellä osuudella. No ensi reissua varten.

Heathrowlla kävin toteamassa itseni lääväksi kunnon yöunista huolimatta. Kävin sutimassa vähän aurinkopuuteria nassulleni, saadakseni edes kentälläolevat harhautettua rusketukseni todellisesta määrästä. Parin tunnin stoppi Lontoossa on ihan siedettävä, eipä kerennyt alkaa edes ketuttamaan. Lontoo-Helsinki lento ei sitten mennytkään niin rivakasti. Se kaksi ja puoli tuntia tuntui pidemmältä kuin edellinen lento (13 tuntia). Heti saatuani suomenkielestä taas kiinni, piinasin lentoemäntiä kyselemällä, "Kestääks viel kauan?", 15:n minuutin välein koko loppulennon.

Mutta mutta, kun kapteeni kuulutti suomeksi aloittaaksemme laskeutumisen iski suru puseroon. Se oli isku vasten kasvoja -reissu olisi 20:n minuutin kuluttua ohitse. Mancorassa kerätyillä tyttöpisteillä oli varaa vuodattaa vähän kyyneleitäkin. Fiilikset vaihtuivat kuitenkin nopeasti lattiasta kattoon saatuani kamat ekojen joukossa hihnalta ja juoksennellessani rinkka selässä ja lauta olalla kavereita vastaan riemunkiljahduksia päästellen. Mun isikin oli mua vastassa-ilman käsirautoja tosin. Luojan kiitos =)

Tiistai kun oli, niin lähdettiin suoraan kentältä Mollyyn. Ihmemusaa! Kaiken sen salsa-merengue-cumbia-reggaeton-fiilistelyn jälkeen perus Bryan Adams tuntui tosi oudolta. Mun rahatilannehan on aika mielenkiintoinen, mutta samalla hyvinkin heikko; 4 solia, 7 pesoa ja 5 quetzalia. Ilta kävi siis Rinpen lompakolle. Vien Riinan sitten Mollyyn sen kotiuduttua Ausseista yhtä peeaana.

Oikeesti Suomessahan on ollut tajuttoman kivaa, sellaisia pikkujuttuja kuin esimerkiksi suomen puhuminen on alkanut arvostamaan ihan uudella tavalla. Mikäänhän ei ole niin kivaa kun syödä äidin kanssa kolmen tunnin aamupalaa, lukea siinä samalla hesaria ja jutella kaikesta. Kuulin kaikki juorut. Äiti sanoi, että ei pidä stressata muiden ongelmista, mutta Perun perheeltä opin, että perheestä täytyy pitää huolta -aina, koska mikään ei ole tärkeämpää kuin perhe. Täällä se ei mene ihan niin, en tiedä haluanko taas tottua siihen.

Kaverit ja Merihaan perhe sen sijaan oli ihan ennallaan. Mikään ei ollut muuttunut. Kämpän ominaishajukin oli ennallaan. En edes tajunnut kuinka ikävä mulla oli kaikkia ollut, varsinkin sitä ihanaa läppää. Jude lupasi kuitenkin olla heittämättä ruma-tyttö-läppää vähään aikaan.

Kävin hakemassa Kelen intistä. Meitä katottiin siinä Upinniemen Mäkin pihalla aika kummaksuen. Kaikki eivät taineet tajuta että ei oltu nähty viiden päivän sijaan neljään kuukauteen. Lauantaina Eliaskin pääsi intistä ja saatiin päiväbileet pystyyn koko perheen ja muiden tärkeiden voimin. Oli pakko aloittaa jo yhdeltä, josta muuten nukuin pommiin, ettei Riinan tarvitsisi potea krapulaa sunnuntaina koneessa. Luulen, että taisi joka tapauksessa potea...

Uskomattoman hyvät bileet, joita jatkettiin aina aamukuuteen saakka. Mulla siis ei ollut rahaa, mutta onneks mun kaverit on mitä ne on. Vitsi mä tykkään teistä! Ilta meni muuten siis ihan nappiin, paitsi että törmäsin entiseen poikaystävääni Stokiksen vipissä. Ihan just se paikka, missä sen halusinkin nähdä ekan kerran. Antti veti tosi coolisti, mut mä toki hajosin. Yritin paikkailla itseäni Long Island Ice Teellä, mutta eipä kauheesti auttanut. Kävelin stadista Judelle Töölöön yöksi. Oli muuten kylmä, kun mun pipokin odotti mua Kelen päässä jo valmiina siellä Judella. Kele osaa ottaa mun hajoilut hyvin vastaan.

Äiti herätti mut aamukymmeneltä ja tuli hakemaan mut. Aika mageeta kun äiti pystyy ajamaan autoa. Teen siitä mun kännikuskin. Mentiin koko porukka raikkaina saattamaan Riinaa kentälle. Riinalla on sitten myös blogi: www.riinan.blogspot.com. Sen jälkeen päiväohjelmassa piti olla mun muutto, mikä meni sitten kaikilta mahdollisilta kanteilta ketuiksi. Ei lähetä nyt siihen, mutta oli huomattavasti parempi hengaus Antin kanssa kun edellisenä iltana.

Käveltiin Haagasta Haagaan, eli Antilta mun äidille ja Antin isi soitti. "Kävellään täs Hannin kans sen porukoille. (1,5:n sekunnin tauko) Ei, ei olla alottamassa seurustelemaan taas." Nythän tää on ihan hauskaa, kun sillä ei oikeasti ole enää mitään väliä.

Gino tulee luultavasti 16 maaliskuuta, mutta noi viisumijutut on ihan älyttömiä. Enpä taas odota mitään, niin en ainakaan pety. Oon ollut nyt Suomessa löhes viikon enkä ole saanut mitään aikaiseksi. Yhtä päivää lukuunottamatta olen valvonut yöt ja nukkunut päivät. Unirytmi edelleen ihan sekaisin. Pitäisi varmaan etsiä duunipaikka, mutta viiden aikaan päivällä on huono alkaa soittelemaan mihinkään.

Vähän niinkuin Mancorassa, huomenna -siis huomenna tehdään paljon juttuja. Mä toivon näin, koska Suomessa ei voi elää niin kuin reissun päällä. Mileena, ota kaikesta kaikki mahdollinen irti. Mañana te voy a escribir correo... Mulla on ikävä Mileenaa. Tuu jo kotiin!