Inkatrail -Pacha Mama parantaa.

Trekkaus Machu Picchulle teki hyvaa. Me baarissa viihtyvat huonokuntoiset tyttolapset teimme sen. Raahasimme liian tayteen pakattuja rinkkojamme neljan paivan ajan inkojen jalanjaljilla. Vuorisssa on voimaa. Meistakin sita yllattain loytyi.

Idea nelja paivaa vesisateessa pitkin vuorenrinteita tarpoen ei ollut kovin houkutteleva lahtopaivan aamuna. Hetken aikaa jopa kadutti koko inkatrail, hyvastellessamme kaapelitelkkarimme ja lampimat sankymme. Aamu oli kuitenkin kaunis. Taivaalta ei tullut rakeita niin kuin edellisena paivana.

Trekkausporukkamme oli tarkoitus olla 10-henkinen. Odotimme keski-ikaisia jenkkeja, kanadalaisilla hoystettyna, mutta meita olikin vain tutut Steve ja Lyle seka maailman paras jenkki Ariel. Viiden hengen joukkiotamme varten oli nelja kantajaa ja opas.

Saatuamme Inkatrail leimat passeihimme, aloitimme 4:n paivan hikisen urakkamme. En tieda parempaa laaketta sydansuruihin, kuin Andien lasnaolo. Ajattelin paljon asioita ensimmaisena paivana. On lahes mahdotonta olla surullinen, jos paasee tallaisiin maisemiin potemaan. Andien lumous sai unohtamaan painavan rinkan, jyrkat portaat ja vain kuuntelemaan luonnon aania. Ma olen onnellinen, etta lahdin kotoa nainkin kauas, vaikka samalla menetinkin paljon.

Ensimmainen paiva ei ollut fyysisesti kovin raskas, vaikka kiipesimmekin kivipolkua pitkin koko ajan korkeammalle. Lounastauko oli elamys itsessaan. Trekatessa sita harvemmin istutaan poydan aaressa valkosipulileipia alkupalaksi napostellen. Kolmen ruokalajin lounaan jalkeen totesin, ettei talla reissulla ainakaan laihduta. Kaikki oli luksusta -paitsi vessat. En tosin odottanut mitaan kovinkaan haappoista, mutta vessoissa oli vain reika maassa. Ei niin hyva, jos reidet tarisee jo pelkasta seisomisestakin.

Teltat olivat pystyssa ja iltapaivatee tarjoiltuna, kun paasimme ensimmaiselle leiriytymispaikallemme hikisina, mutta onnellisina. Tottakai pulahdimme Mileenan kanssa jaatavaan vuoristopuroon huuhtomaan pahimmat hajut pois hipiastamme. Aina taytyy vilahtaa kun vain on mahdollisuus. Churroja ei paase karkuun edes Inkatraililla. Iltapaivatee ei ollut pelkka tee, vaan valtava saavi popcornia ja ihania churroja muistuttavia rasvapommeja. Syotin hyvilla mielin evasomenani papukaijalle. Parasta oli kuitenkin tahdet. Taivas peittyi miljoonista kirkkaista tahdista auringon laskettua ja pilvien piilouduttua vuorten taa. Tahtitaivaan alla ei tehnyt mieli ummistaa silmiaan. Valvoin onnellisesti lahes koko yon.

Kokkimme Bonifacio heratti meidat aamuviidelta katsomaan auringonnousua. Kupillinen kokateeta makuupussin sisalla maisemia ihaillen on hieno tapa herata. Ja se aamupala -pannukakkuja ja hilloleipia. Kupillinen Hornimans Anis teeta antoi mukavasti potkua uuteen paivaan. Ja toisena paiva potkua tarvittiinkin. Kiipeilimme 4250:n metriin suklaan ja kiroilun voimalla. Stevie karsi diabeteksestaan lahes koko paivan, joten rinkkojemme elopaino kasvoi Stevien kantamuksien verran. Viimeisessa nousussa oli pakko ottaa avuksi mp3 ja Kung Fu Fighting. Kokalehtia jauhaen paasimme maaliin. Pakkohan se oli vetaa rooki siella ylhaalla, kun loppumatka oli kuitenkin alamakea. Olin hyvin ylpea meista. Sortsit jalassa neljassa tonnissa oli hyvin kylma.

Kylma oli myoskin leiripaikallamme tuhat metria alempana. Toinen paiva teki tehtavansa. Podin aivan jarkyttavaa hedaria lahes koko paivan ja nukahdin kyna kadessa teltan ulkopuolelle. (Olin saanut kirjoitettua paivamaaran) Teehetki ja liian paljon laakkeita kuitenkin auttoi.

Ajoittain koko leirintapaikka peittyi pilviin. Odotimme kuitenkin karsivallisesti Stevien kanssa tahtia. Vaikka samalla paikalla leiriytyi lahes kaikki trekkausryhmat, oli ilmassa samaa taikaa kuin ensimmaisena iltana. En kuitenkaan jaksanut kitista ihmismassoista, koska vessat olivat oikeat vessat. Kuinka onnellinen voi ihminen olla vessanpontosta?

Mileena jakoi kiltisti viimeisesta askistamme viisi rookia ranskalaiselle ketjupolttajalle. Mileena luuli sita yhdeksi kantajistamme. Ei, se ei tosiaan ollut ja se sama jatka oli joka puolella rooki suussa hymyillen mulle inhottavasti. Olin hyvin jarkyttynyt tajutessani etta 4:lla tupakalla pitaisi parjata kaksi paivaa katsoen french guyn polttaessa ketjussa. Se seurasi mua ja puhalteli savuja mun naamalle.

Kolmas paiva oli kuitenkin huomattavasti miellyttavampi kuin toinen paiva. Lskeutuminen sai etureidet huutamaan tuskasta, mutta eipa meista olisi enaa ollut ylamakiakaan kiipeamaan. Kolmas paiva oli ehdottomasti suosikkini. Kaikki oli vaan niin kaunista. Ajoittain sukelsimme viidakkoon ja lahes kaikki rauniot olivat kasaantuneet kolmannelle paivalle. Mulla oli reipas olo ja kavelin loppumatkan yksin pidempaa reittia. Viimeiset rauniot sain itselleni lahes tunniksi. Tuhosin viimeiset suklaat ja istuskelin ylimmalla terassilla ihmetellen luonnon moninaisuutta. Musta tuntui hyvalta. Hihittelin itsekseni, olisiko mun isasta tahan. Nelja paivaa ilman konetta saattaisi olla faijalle vahan liikaa. Mutta jos voitan lotossa tai vaihtoehtoisesti alan opiskella ja paadyn miljonaariksi omin nokin, raahaan faijan Inkatrailille.

Viimeisen paikan leiripaikka muistutti enemman meidan ykkosluokan tutustumisretkea nuuksioon telttarykelmillaan. Vessa oli kuitenkin taas hyva ja saatiin ostettua lisaa rookia, joten kestettiin se kuin miehet. Ja se suihku! Ariel oli raahannut shampoon ja saippuan mukaan. Paastiin kuumaan suihkuun. Ravintolasta sai ostettua kaljaa, mutta oltiin kulutettu kaikki meidan rahat kantajien tippeihin. Ei siis kaljaa. Keksittiin kuitenkin paljon muuta vaihtoehtoista tekemista. Oppaamme Nico jai koukkuun shit headiin. Mulla oli voittoputki paalla.

Aamulla oli heratys neljalta, eika saatu edes teeta sankyyn. Vetta satoi kaatamalla ja oli kauhea hassakka paalla, etta varmasti ehdittaisiin Sun Gatelle katsomaan auringon nousua. Oli lahella ettei mulla jaanyt Machu Piccu valiin, kun en loytanyt checpointilla mun passia. Tyhjennettyamme koko rinkan kaatosateessa, passi loytyi siita taskusta missa sen pitikin olla. Heh, paastiin siis jatkamaan matkaa kurapoksyissa ja sadeviitoissa. Kurapoksyt hajosivat ensimetreilla ja sadeviitatkin olivat vaan lahinna tiella. Olimme litimarkia kun paasimme ihailemaan auringon nousua Sun Gatelle. Mika aurinko? Mika Machu Piccu? Satoi edelleen kaatamalla ja emme nahneet edes ylimpia terasseja. Oli aika aloittaa flaidis numero 2. Tapeltiin viimeinen tunti Machu Pichulle. Ma olen hyvin pahoillani kaikkien niiden puolesta, jotka joutuivat kuulemaan sen. Inkatrailin oli tarkoitus puhdistaa, me puhdistimme ilmaa.

Koko paivan satoi. Nakyvyys oli vahemman kuin heikko. Olimme markia ja vasyneita. Kiipesimme kuitenkin pienemmalle kukkulalle kohottamaan ryhmahenkea vilahtamalla ja sotkemalla naamat. Odotin Machu Picchulta niin paljon. Olin enemman kuin pettynyt kun satoi. Ehka mielummin kuitenkin nain pain, kuin etta ensimmaisena paivana olisimme kastelleet makuupussit ja kaiken muun kastumisen arvoisen. Esimerkiksi kameran, joka sanoi lopulliseti sopimuksensa irti viimeisena paivana. Olisi tehny mieli uhrata se Pacha Mamalle, mutta Pacha Mama ei olisi varmaankaan pitanyt rikkinaisesta kamerastani. Lopputuloksena olisi ollut lumimyrsky ja laamoja taivaalta. Raahaan sita siis edelleen mukanani. Ehka loydan poppamiehen joka parantaa kamerani herkan sielun.

Meidan hengenelamamme sen sijaan on huippukunnossa. Jatketaan tanaan Trujilloon aurinkoon parantamaan flunssaoireita. Hei hei Cuscon raekuurot ja Machu Piccu drinkit!