Lähdimme lauantaina pienoisessa krapulassa metsästämään itsellemme trekkausretkeä Colca Canyonille. Kahdeksannen paikan jälkeen osasin ulkoa retken pienimmätkin yksityiskohdat. Viimein löysimme herttaiselta vaikuttavan oppaan, sekä kohtuuhintaisen retken. Opiskelijoille jopa kolmen dollarin alennus. Luojan kiitos mä opiskelen.
Kello läheni jo kymmentä kun pääsin nukkumaan, herätys oli yöllä puoli yhdeltä. Oppaamme Roy oli taksissa odottamassa hostellimme ulkopuolella. Kuski ilmoitti läsnäolostaan tööttäämällä pitkään ainakin viisi kertaa, vaikka seisoimme hostellin lasiovien toisella puolella. "Who are you?" Roy kysyi. Hän pahoitteli juoneensa muutaman oluen. Aamulla selvisi että yksitoista. Myös taksikuskimme oli jurrissa, ainakin hengityksen hajusta sekä ajotavasta päätellen.
Viiden tunnin hyytävän bussimatkan jälkeen olimme perillä Cabanacondassa. Aamupalan syötyämme olimme valmiita laskeutumaan noin 10km alas kanjoniin. Laskeutuminen oli hyvin epämiellyttävää 5l vettä sekä vaihtovaatteet repussa. Yllättävän painavaa. Muulien lähestyessä tuli siirtyä vuorta vasten, etteivät ne potkaise alas. Matka tuntui kestävän ikuisuuden, jalat rupes jo vispaamaan alituisesta jännityksestä. Onneksi pääsin aina lepäilemään odotellessamme Hannia.
Alas päästyämme matkaan oli kulunut viitisen tuntia, oppaamme mukaan normaalisti kolme, neljä jos edistyminen on hidasta. Meidän vauhtimme ei siis päässyt edes hitaiden luokkaan. Alhaalla Hanni huomasi olevansa todella kipeä, ja lähti melkein samantien takasin sinne mistä tultiin muulin selässä. Istuskelin yksin kahden tunnin verran. Paluumatkalle oli tarkoitus lähteä kolmelta, mutta yhdeltä mua rupesi vituttamaan ihan suunnattomasti. Kolme ranskaa puhuvaa, epäsosiaalista tyttöä, sekä 500 kärpästä, jotka pörräs mun ympärillä niinkuin olisin ollut joku paskatunkio.
Päätin kiivetä takaisin yksin. Matkalla eräs 11-vuotias poika kuitenkin lyöttäytyi seuraani, etten eksyisi. Kiipesimme rivakkaa vauhtia, sain pojalta vielä kävelykepin. Näytänköhän mä oikeasti niin vanhalta ja huonokuntoiselta. En ymmärtänyt puoliakaan mitä se selitti, mutta todella herttainen! Kyseli jatkuvasti vointiani, neuvoi mihin astua ja mihin ei. Jossain vaiheessa se vaati kantaa mun reppua. Ja kun mun vesi loppui, antoi omastaan. "Ihan kohta ollaan huipulla", kuului puolen tunnin välein. Sitä jatkui ainakin kaksi tuntia. Ainoa mikä hidasti matkantekoa, oli veden loppuminen. Välillä pelkäsin pyörtyväni, mutta se ei olisi ollut kovin kannattavaa pudota, sillä joka tapauksessa mun piti päästä ylös omin avuin. Muulikyytiin ei ollut varaa, koska rahapussi oli Hannilla. Pääsimme lopulta perille reilussa neljässä tunnissa -kuulemma ripeää toimintaa. Hannin kanssa olisi mennyt ainakin seitsemän.
Seuraavana aamuna kello 7 lähdimme kondoribongauspaikalle. Koska en ollut saanut edellisenä päivänä tarpeekseni kiipeilystä, ehdotin kävelyä bussikyydin sijaan. Hanni oli riemuissaan. Puuskutin eteenpäin ihan hullun kovaa, Hanni maleksi siellä jossain satojen metrien päässä. Yritin turhaan hoputtaa. En tiedä millaista metrijärjestelmää perulaiset käyttävät, mutta "4 kilometrin reittimme" oli vähintään kymmenen. Eikai kellään mene tuntia kävelläkseen yhtä kilometriä, ei edes Hannilla! (sori Hanni, pitää nyt vähän dissaa... :)
Pääsimme kovien ponnistelujen jälkeen paikkaan, jossa lenteli kondorikotka. Ensin poikanen, sitten vähän isompi. Kondorikotkan siipienväli voi olla jopa kolme metriä! Lisäksi edellisen päivän pikku oppaani oli valaissut, että uroskotkat voivat elää lähes satavuotiaiksi. Hurjaa. Jos mä elän 100-vuotiaaksi, mun elämästä on käyttämättä vielä 80 %. Toisaalta näillä elintavoilla mulla on varmaan 40% jäljellä. Tätä ajatusleikkiä en ihan välttämättä halua jatkaa, parempi vain ajatella tätä päivää, ja välillä huomista jos on aivan pakko.
Viimeiset hetket käsillä Arequipassa, matka jatkuu mitä todennäköisimmin Cuscoon. (Eihän sitä ikinä tiedä...)
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti