Tapaus Colca Cañon Hannin tyyliin

Me tehtiin se! -tavallamme

Päivä 1

Krapulahuuruissa, lähes olemattomien yöunien jälkeen, oli taas aika aloittaa terveellinen elämä. Taisin täristä vielä sopivaa trekkausta shoppaillessamme. Toki halusimme sen, missä oli eniten ylämäkeä ja vähiten taukoa. Kunnon hiki puhdistaa sekä mielen, että ruumiin! Päädyimme kuitenkin halvimpaan käytyämme läpi koko Santa Catarina-kadun, jolla kaikki tour oficinat sijaitsevat. Oppaamme vannoitti meitä rilluttelemasta tänä iltana. Ei kuulkaas hätää, alkolholikiintiö oli näillä tytöillä kutakuinkin täynnä.

Meillä oli siis 5 tuntia aikaa ostaa tarvittava määrä suklaata, pakata rinkat ja nukkua krapula pois, ennen kuin oppaamme hakisi meidät kello yksi aamuyöllä. Mileena pakkasi fiksuna tyttönä rinkan ja meni nukkumaan, minkä munkin olisi pitänyt tehdä. Sen sijaan laitoin musaa korviin ja katselin tähtiä suurimman osan yöstä. Mä toivon, että kukaan ei ollut hereillä todistamassa mun Bob Marley performanssia. Aina ei vaan väsytä silloin kun pitäisi ja mulla oli tosi rauhaton olo. Tajusin taas paljon juttuja. Bobi auttaa aina.

Olin sitten suhteellisen pahalla tuulella kun aloin väsyneenä pakata rinkkaa. Aivan, siinä vaiheessa sitten väsytti ja pahasti. Olisin huomattavasti mielummin jäänyt kotiin nukkumaan. Ärsytti, kun Mileenalla oli kaikki valmiina ja jouduin aloittamaan mun pakkausruljanssin yksin. Jätimme rinkat nyrpeän respansedän huostaan ja riensimme taksiin, jossa oppaamme jo nojaili tööttiin -jurrissa. "Who are you", olivat ensimmäiset sanat, mitkä Roy suustaan sai. Kuskikin oli jurrissa. Loistotsägää. Ketutti hieman, että olin hylännyt ihanan sänkyni tämän takia.

Terminaali, oli tupaten täynnä kodittomia, mikä vaan lisäsi tunnelmaa. Roy sai kuitenkin ostettua meille liput dösään, joka oli ihan luksusmalli, lämmitys ja kaikki; 7 tuntiahan hurahtaisi nopeasti, vain opas puuttui. Roy ilmaantui paikalla juuri ennen bussin lähtöä ja aikansa oikeaa paikkaa etsittyään sammui. Niillä yöunilla kaikki oli meille jo liian huvittavaa.

Alkumatka vaan hihiteltiin hysteerisinä kaikelle mahdolliselle ja pidettiin koko bussi hereillä, muun muassa ihmisten peitoille. Bussin lämmitin huusi täysillä ja oli pakko riisua pipotkin. Sain kuitenkin nukuttua ihan hyvin, kunnes heräsin viimaan, tuuleen ja tuiskeeseen. Lämmitin ei ollutkaan enää päällä ja ikkunoista tuuli sisään. Viimeiset tunnit palelin pahemmin kuin Xelassa ja katselin haikeana paikallisten peittoja.

Cobanacondessa, josta trekkaus alkaisi jatkoin palelua ja ikävöin kahvia. Instant coffee ei ole mun juttuni. Aamupala oli kuitenkin hyvä ja Roykin alkoi selvitä edellisen illan "muutamasta" kaljasta. Trekkauksen ensimmäinen osa kuulosti helpolta, neljän tunnin laskeutuminen kanjoniin. Ennen kun päästiin edes alkuun mun reppu hajosi. Aina pitäisi kantaa jeesusteippiä mukana, jos on Guatemalasta ostettu feikkireppu selässä. Luojan kiitos saatiin se solmittua kasaan.

Maisemat olivat huikeat, niin itse kanjoni kuin vastaantulevat trekkaajatkin. Mulla oli vaan kauhea pissahätä ja muutenkin outo olo. Ajattelin sen menevän ohi keitaalla, muutamalla litralla sitruunamehua, missä ensimmäinen levähdys tapahtuisi. Ei, se ei tosiaankaan mennyt. Tajusin mikä mua vaivasi. Eikä siellä ollut edes niitä perkeleen sitruunoita. Koko ajan vaan sattui enemmän. Ainoa reitti apteekkiin tai lähimpään sairaalaan oli sama, jonka olimme juuri laskeutuneet alas. Mulla oli ikävä äitiä. En tietenkään muistanut sen lääkkeen vaikuttavaa ainesosaa. Kanjonin pohjalla puhelimetkaan eivät toimineet. Äiti olisi muistanut sen lääkkeen ulkoa.

Itku ei todellakaan ollut kaukana. Olin varma, että pyörryn. Ainoa vaihtoehto oli muuli. Muuta liikennettä ei niillä reiteillä ole. Muulin selkään ja ylös niin nopeasti kuin pääsee. Roy lähti raukka mukaan juosten ja Mileena jäi keitaalle lepäämään. En vieläkään tajua miten muulit voi päästä sitä kivistä rinnettä ylös, minä selässä. Alle kahdessa tunnissa oltiin Casa sel Saludin pihassa. Rikoin mun jo ennestään rumat housut satulan hihnoihin kun hivuttauduin alas Juanitan selästä. Siinä vaiheessa se ei harmittanut paljoakaan. Nyt, todettuani molempien housujeni olevan rikki, ikävöin jo melkein Antin äidin paikkaustaitoja.

Taisin näyttää aika riutuvalta, kun pääsin heti jollekin konsultille. Se mittasi vaan kuumeen vanhanaikaisella mittarilla ja laittoi mut vaa'alle. En ollutkaan lihonut ja kuumettakin oli vain perinteiset 38, 5. Pääsin lääkärille, joka ei puhunut sanaakaan englantia. Sain sen kyllä tajuamaan, mikä mussa oli vikana, mutta se intti edelleen että olen raskaana. Muutenkin sen kysymykset ja käyttäytyminen oli aika erikoista. Itkin vaan sitä lääkettä, mutta lääkettä ei saanut ilman gynekologista tutkimusta. Mä en enää koskaan valita yhdestäkään gynestä Suomessa. Voin käydä niillä vaikka kerran viikossa. Reissun hirvein kokemus koettu. Aivan sama, sain mun lääkkeet ja lopetin kuolemisen. Koko lysti maksoi 5 solia (about 1 €) ja siltikään en suosittele mestaa kenellekään.

Roy odotti muulin kanssa pihalla koko ajan. En halunnut ratsastaa plazalle, kävelin huomattavasti mielummin. Odotin Juanitan kanssa keskusaukiolla kun Roy lähti etsimään meille majapaikkaa. Lapset kävi kyselemässä olinko pöllinyt sen. Olin, mutta aikomuksena oli kyllä palauttaa se syötettyäni sille kilo omenoita.

Ehdin syödä lounaan ja käydä hakemassa veikalta vähän säälipisteitä mesessä, ennen kuin Miltsukin pääsi takaisin lähtöpaikkaan. Totesin taas, että Nikellä on mieletön taitoa saada mut hymyilemään. Nopeasti ne juorut kulkee. Ihmiset kyselivät koko illan, voinko jo paremmin. Päivällinen syötiin Mileenan kanssa jo yhdessä. Toki se oli täsmälleen sama kuin lounas. Kokatee jälkkäriksi taisi olla mulle liikaa, koska vedin näyttävät lipat astuessani ovesta ulos. Loistava päätös loistavalle päivälle.

Päivä 2

Herätys kuudelta, ei tuntunut edes pahalta, kun tiesi pääsevänsä suoraan aamupalalle. Ideana oli otta bussi Cruz del Condorille, mutta Mileenalla oli joku ihmeen treeni-into päällä, joten käveltiin. Tuntui taas ihan terveeltä, mutta halusin silti ihastella maisemia ja yrittää ottaa kuvia rikkinäisellä kamerallani. Mileena oli treenausmielessä liikenteessä ja hoputti koko ajan, hyvin ärsyttävää.

Ei ikinä päästy Cruz del Condorille asti, kun bongattiin kondooreita lähemmältä näköalapaikalta. Cruz del condorilla olleet eivät kuulemma nähneet ainuttakaan. Vau, ne oli uskomattomia. Siipienväli yli kolme metriä. Mun kamera meinasi lentää kanjoniin kieltäydyttyään toimimasta. Onneksi Mileenan kamera toimi. Mä hoin koko ajan vaan vau ja osottelin taivaalle.

Totesin mun häntäluun olevan vähintään kymmenessä osassa, kun vietimme mukavat seitsemän tuntia taas bussissa, jossa ei ollit iskareista tietoakaan. Samainen bussi levisi keskelle autiomaata ja odoteltiin reilu tunti vararengasta, joka sekin uupui bussimme varustuksesta. Bongattiin bussissa ne aussipojat, jotka feidattiin julmasti perjantaina. Illalla käytiin Stevien kanssa korvaukseksi syömässä pastaa ja muutamalla hassulla siinä samaisessa irkkubaarissa, mitä ei perjantaina ikinä löydetty.

Illan kruunasi joulupukki , joka jakoi plazalla karkkia. Ja perkele, se pyys niistä rahaa sen jälkeen kun oli tarjonnut. Käärin mun karkin takaisin paperiin ja annoin takas. Ei ollut kivaa, mun olisi oikeesti tehnyt mieli karkkia, mutta perjaatteellisista syistä kieltäydyin maksamasta joulupukille.