Mä rakastan olla kaukana kaikesta ja kaikista. Mä rakastan sitä fiilistä kun istuu bussissa matkalla seuraavaan paikkaan, josta ei tiedä mitään eikä tunne ketään. Se fiilis, kun saa taas alottaa kaiken alusta. Mä rakastan kaikkea uutta. Mä muistan kun näin Karibian meren ensimmäisen kerran ja en voinut lopettaa hymyilemistä. Mä muistan kun eksyin Palenquen raunioille ja alkoi sataa kaatamalla. Mä muistan sen illan kun kulutettiin hirveät määrät rahaa Mariachi bandiin Tulumissa. Mä rakastan muistoja ja mietin niitä, kun tuntuu pahalta. Miten mä selviäisin tässä maailmassa, jos mulla ei olisi miljoonaa valokuvaa ja matkapaivakirjoja, joita lueskella masisten kourissa.
Eniten mä rakastan kaikkia niitä elämäntapahaahuilijoita, joita reissatessa tapaa. Kaikista ihmisistä oppii jotain. Joistakin jää mieleen vain se, ettei ikinä halua päätyä samankaltaiseksi. Joiltakin oppii uuden korttipelin ja sitten on niitä, joita huomaa ajattelevansa vielä vuosia reissun jälkeenkin. Suomessa on mahdollista olla liikaa ystäviä, mutta maailmalla niitä ei voi ikinä olla tarpeeksi.
Ei kai tää reissaus mulle hyvää tee. Toinen välivuosi käynnissä ja kolmas lähestyy uhkaavasti. Mulla oli poikaystävä kotona odottamassa, vaan eipähän ole enää. Pitäiskö lopettaa reissaus ja laittaa elämä järjestykseen vai lopettaa elämä ja keskittyy täysipäiväisesti itsensä onnellisena pitämiseen?
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti