Eilen oli autonostopäivä. 8000 quezalia taskussani lampsimme tapaamispaikalle. Hanni oli koeajanut auton viikko sitten, nyt oli mun vuoro. Eihän kukaan itseään kunnioittava autonostaja osta autoa koeajamatta sitä!
Alku sujui lupaavasti. Kesti yli viisi minuuttia saada se ylipäätään käyntiin. Vihdoin onnistuimme, ja niin lähdimme Antiguan yksisuuntaisille kaduille. Mua pelotti ihan valtavasti. Täysin automaattisen sysleri 300c:n jälkeen kolmivaihteinen Fordi ei tuntunut kovin tutulta. Ja ne polkimet! Hanni joutui virkistämään muistiani, missä jarru, missä kytkin. Lisäksi naamani oli ratin korkeudella, sillä jostain syystä penkin korkeutta ei ollut mahdollista nostaa kuten isin rakkaassa syslerissä. Päätin hankkia turvastuimen seuraavaa kertaa varten, jotta näkisin minne ajan.
Wau, auto oli ihana! Sulava. Yhdenkään mummon päälle en ajanut ja polkupyöräilijätkin osasivat väistää hienosti. Viiden minuutin päästä rupesin jo pääsemään vauhtiin, mutta Princess Leyah hyytyi! Jäimme jonnekkin tienpenkkaan. Hanni kiljui vieressä mitä mun pitäisi tehdä, omistaja neuvoi takapenkiltä, ja mulla meni jo kaasut ja kytkimet ja virtalukot sekasin. Hanni tuli neuvokkaana kuskin paikalle "annas kun minä näytän".. HAH, ei mitään. Se siitä autosta.
Suunnitelmat menivät täysin uusiksi. Sitäpaitsi, mulla oli lompakossa tajuton tukko seteleitä, joista halusin päästä eroon. Päätimme poiketa tavallisesta reitistä ja ostimme tänään lentoliput Peruun. Oliko se kovin viisasta, tuskin, mutta saimmepahan ainakin päätöksen loputtomalle empimiselle seuraavasta määränpäästämme!
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti