Söimme aamupalan ja otimme mopotaksin, tuctucin, vuoren juurelle. Katsoimme hetken kylttiä (el nariz) ja lähdimme kävelemään autotietä pitkin. (okei en jaksa enaa laittaa noita ään ja öön pisteita!) Tuctuceja ajoi jatkuvasti ohitsemme, olimme tuohtuneita siita, etta meidat jatettiin vaaraan paikkaan. Viidentoista minuutin kavelyn jalkeen kysyimme eraalta miehelta, mista paasemme kiipeamaan "nenalle". Han naytti polun alun, ja lahdimme kapuamaan kahviplantaasien halki. Alku naytti lupaavalta. Polku oli ihan mentava, joskin hieman vaivalloinen. Kenties viidentoista minuutin jalkeen polku kapeni miltei olemattomaksi, kasvustokin oli aika hankalaa. Luulisi niin suositun reitin olevan paremmassa kunnossa, eika huonokuntoinen, umpeen kasvanut. Mutta meilla oli missio, missio kiiveta vuoren korkeimmalle huipulle. La cara indigena, Intiaanin kasvot.
Jatkoimme matkaa. Reittimme kavi hieman jyrkaksi, kaytimme kiipeamiseen kahta jalkaa ja kahta katta, toisin sanoen konttasimme vuorta ylospain. Ei ihan sita mita luulimme. Aikaisemmin kaksi ruotsalaista tyttoa sanoivat retken olevan tosi helppo. Ihme yli-ihmisia ne ruotsalaiset... Kasvit repivat haavoja jalkoihimme ja kasiimme, paasimme ylospain ottaen tukea puista ja juurista. Joissain paikoissa oli niin jyrkkaa, etta jouduimme miltei makaamaan rinnetta vasten ja hivuttautumaan eteenpain pitaen kiinni kasveista. Yksikin vaara askel, ja olisimme vyoryneet makea alas. Maa mureni Hannin alta, ja Hanni putosi alas vahan matkaa. Ja otti musta kiinni! Luojan kiitos mulla oli hyva ote eraasta puusta, emmeka siis pudonneet.
Jatkoimme matkaa pusikon ja risukon lapi kuin alkukantaiset ihmiset. Puhisimme ja ahisimme ja arisimme. Loysimme vihdoin sopivan levahdyspaikan ja jaimme katselemaan ymparillemme. Rupesimme miettimaan olemmeko vaaralla vuorella, silla kiipeaminen oli niin hankalaa. Olimme jo lahes varmoja erehdyksestamme, kunnes muistin vuoresta ottamamme valokuvan kamerassa. Olimme siis oikealla suunnalla. Ainoa vaihtoehtomme oli jatkaa ylospain, silla sama reitti alaspain olisi ollut silkka itsemurhayritys. Lahes juoksimme ylos, tahdon voimalla. "Polku!" Naimme oikean polun. Sellaisen, joka oli ainakin 30cm levea. Kavelimme, huom, KAVELIMME, emme kontanneet enaa. Kiljaisin. Nain ihmisen. Olimme uskomattoman onnellisia. Olimme selvinneet viralliselle reitille.
Loppu tuntui lasten mehuretkelta. Viela tunnin verran kavelya ja olimme huipulla. Likaisina, risaisina, onnellisina. Muistimme tietysti ottaa valokuvia todisteeksi heille, jotka eivat uskoisi meita.
Jos joku on joskus kiivennyt vuorta ylos, tietaa, etta alaspain on noin kaksinverroin vaikeampaa. Onneksi tajusin laittaa tyhjan puolentoistalitran vesipullon shortsieni sisaan, tarpeen tullessa se toimisi myos airbagina. Pilvet olivat jo laskeutuneet vuoren paalle, onneksi aurinko paistoi ja naimme eteemme.
Taman reissun jalkeen voimme tehda mita vain. Olen hyvin iloinen tasta extreme-retkesta, se todistaa etta meissa kahdessa on uskomaton maara voimaa ja tahtoa. Me olemme valmiina kaikkeen, mita tama reissu eteemme tuo.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti