Tiivistelmä San Pedrosta

Mä voisin kirjottaa tähän vaan hyvää hengausta ja rilluttelua. Sitähän se lähinnä oli, mutta se ei riitä kuvaamaan sitä uskomatonta fiilistä, mikä siellä vallitsi. Oli ihanaa vaan kävellä ympäriinsä niitä pikkupolkuja main dockin ja Santiago dockin välissä ja moikkailla kaikkia. Joka kerta selitettiin vakuuttavasti, että lähdettäisiin huomenna. Kivoista paikoista on aina vaikea lähteä. Mul on nyt jo vähän haikea olo.

San Pedro tuntui van niin eri maailmalta. Saatettiin istuskella melkeen koko päivä Nueva Solissa, lipittää viiniä ja jutella kaikkien kanssa. Loistava paikka spottailla ihmisiä. Jos kaveri on kadoksissa, täytyy vaan istahtaa hetkeksi alas ja odotella. Saaren paras suklaakakkupaikka oli aivan liian lähellä meitä. Asuttiin San Fransicossa, josta maksettiin hulppeat 15 quetzalia (1,5 e) yö. Pelattiin lähes joka ilta korttia Daven ja Benin terdellä. Missattiin siis lähes poikkeuksetta häppärit. Silti löydettiin itsemme joka ilta vaihtoehtoisesti Barriosta tai Buddhasta.

San Pedrossa on liian halpaa vetää lärvit. Yks ilta vedettiin lärvit poikien kanssa 140:llä quetzalilla. Neljä ihmistä 14:llä eurolla. Tolla summalla ei vedetä Suomessa kalsarikännejä edes yksin kotona.

Okei, saatiinhan me sitä rahaa kulumaankin. Mä en vaan ymmärrä mihin ne meni. Kirput tuli toisaalta aika kalliiksi. Kaikkien vaatteiden pesu ja myrkyt. Vuorattiin varmuuden vuoksi meidän sänky vielä muovilla. Meitä saatettiin pitää aika perversseinä.

Ei itseasiassa saatu juuri mitään ikaseks sen puolentoista viikon aikana, mitä San Pedrossa vietettiin. Saatiin parit hyvät juorut liikkeelle ja pönkitettiin suomalaisten asemaa alkoholinystävinä. Ekat päivät oli suhteellisen tehokkaita, ottaen huomioon kajakoinnit ja ratsastuksen. Onneks saatiin aikaseks meijän nenäreissu. Muuten valoisan ajan aktiviteetit olisivat oleet hyvin vähäiset.

San Pedroon aion ehdottomasti mennä takas vielä tällä reissulla. Ja jumittaa siellä pidempäänkin. Mua vaan pelottaa, että se paikka on pian ihan piloilla. Meidän vikana iltana saapui muutama bussilastillinen oikeita turisteja matkalaukkujen ja oppaiden kera. Ehkä mä vaan kuvittelin, mutta fiilis jotenkin muuttui.

Ei San Pedro oikeastaan tuntunut Guatemalalta. Se tuntui aivan omalta maailmalta, minne mennään karkuun oikeaa maailmaa. Lago de Atitlanissa on jotain todella maagista. Sitä on vaikea selittää. Ihanan pieni. Opittiin tuntemaan lähes kaikki parin ekan päivän aikana, jonka jälkeen paikka tuntui jo ihan kodilta -ei, paremmalta kuin kotona.

Mä tiedän, että jëtehuolto ja roskat yleensä ei ole Guatemalan isoin ongelma, mutta Lago de Atitlan tulee hukkumaan siihen roskamäärään pian, mikä joka päivä heitetään järveen. Mayanaiset pesemässä pyykkiä järvenrannalla ja koko perhe peseytymässä ympärillä kuulostaa kovin idylliseltä. Ongelma on vaan kertakäyttöshampoonäytteet lillumassa vedessä jätskikääreiden ja kokispullojen ympäröimänä. Liian moni paikallinen heittää edelleen kaikki roskat maahan tai järveen. Enkä usk että että se pesuainamääräkään tekee järvelle kovin hyvää. Surullista.

San Pedrossa ei ole rantaa. Paras tapa pulahtaa on kallioilta tai main dockin laiturilta, jos ei halua kahlata siinä paskassa mitä pohjasta löytyy. Aina voi ottaa lanchan San Marcosiin ja mennä hyppimään kallioilta.

Vietettiin San Pedrossa lähes 2 viikkoa enkä vieläkään tajua, mistä se huumeparatiisin maine tulee. Jointit paloi aika avoimesti baareissa, mutta ei mitenkään erityisemmin kun muissakaan paikoissa Väli-Amerikassa. Mulla meni ohi myös paikan vaarallisuus. Mua ei pelottanut kertaakaan, vaikka nukuttiin yleensä huoneen ovi auki ja käveltiin yksin baarista kotiin. Toisaalta aina sattuu joillekin. Yks kanadalainen kaveri oli ryöstetty keskellä päivää ja siltä oli viety kaikki mahdollinen. Seuraavana päivänä sama heppu oli päässyt todistamaan murhaa Santiago Dockilla.

Ehkä meillä on vaan ollut hyvää tsägää. En valita.